Levyvalinta: Markus Perttula - Tuhon Sydän

Turkulaisen laulaja-lauluntekijän Markus Perttulan debyyttialbumi Tuhon Sydän julkaistiin juuri Kaakao Recordsille. Nykyisin Perttula tunnetaan ehkä parhaiten Sans Paraden laulajana, mutta nimenomaan soolo-breikkiä moni on odottanut jo vuosia, sillä mahtavan äänen omaavan artistin potentiaali on ollut tiedossa yhtä pitkään.

Tuhon Sydän on ollut täälläkin jo tovin kuuntelussa, mutta suurilta osin on kestänyt vastata yhteen kysymykseen: kohtaavatko odotukset ja potentiaali toteutuksen Perttulan levyllä? Perttula mainitsee dikotomian sitovan vahvasti levyn tematiikkaa yhteen, joten kenties sikäli on osuvaa sanoa, että kyllä ja ei.

(© Anssi Jokiranta)

Paikoin kuuluu selvästi, että masteroijan viittaa on soviteltu eri henkilöille - aikataulusyistä, mutta silti - ja että levy on tehnyt tuloaan jo pidemmän aikaa. Tuhon Sydäntä riivaa myös pituus: 12 kappaleen joukosta olisi voinut pudottaa muutamankin kappaleen. Esim. Lupauksen läsnäolo levyllä huutaa perustelua. Yhtenäisyys ja suunta kärsivät "välikappaleiden" myötä.

Se kritiikistä. Kaverin levystä on hankalaa ja ikävää antaa negatiivista palautetta - varsinkin kun tiedän miten vaikeasti Markus on tehnyt tuloaan, miten monta tyhjää lupausta levy-yhtiöiltä on jäänyt kaivamaan. Toisaalta, rehellisyys on kenties vähintä, mitä luovalle ihmisille voi antaa. Toivotaan että Markus moikkaa vielä turuilla ja toreilla!

Lankakerä on edelleen paras kappale, jonka Perttula on tehnyt. Tämä onkin asettanut itsensä hankalaan asemaan, sillä esimerkiksi levyn avaavat Myrsky, Vain Sudet Seuranaan sekä levyn loppupuoliskon Ainoa Tie ja Hävinneitä ovat kaikki kappaleita, joista pidän valtavasti. Ne toimivat paitsi itsenäisinä tekeleinä myös kantavat Tuhon Sydämen teemaa, mutta yksittäisinä kappaleina ne eivät vedä vertoja Lankakerälle. Silti, etenkin Hävinneitä on oma suosikkini levyltä.

Folk-rock on toimiva suunta, jonne soundia on osaltaan viety. Akustisvoittoisena Perttula on aina ollut vahva, mutta moni kappale on herännyt uuteen elämään rokimpana tai bändisovituksina. Varsinkin Magdalena Valkeus selloineen tuo mukavasti lihaa soundiin.

Vaikkei Tuhon Sydämellä vallitse dikotomia Perttulan toiveiden mukaisesti, on tämä onnistunut tekemään levyn, jolta löytyy runsaasti niin indiempää kuin radiosoittopotentiaalia. Suomalaisessa folk-rockissa uudet, kyvykkäät yrittäjät ovat niin harvassa, että tämäntasoisen debyyttialbumin puskeminen ulos vastoinkäymisistä huolimatta on hatunnoston paikka.

Tuntuu että nyt, kun Perttula on saanut ensimmäisen levyllisen kappaleita ulos, voi toisen albumin tekemiseen lähteä puhtaalta pöydältä, vailla paineita, teroitetulla biisikynällä. Poistakaa mainio Tuhon Sydän iTunesista täältä. Lähitulevaisuudessa sen pitäisi ilmestyä mm. Spotifyyn. Seuraavaksi Markuksen voi nähdä livenä huomenna Turussa Klubilla levynjulkaisukeikalla Viitasen Piian ja Tilhet, Pajut ja Muut ja (EDIT:) YLIhuomenna Nosturin alakerrassa Helsingissä.

Alkuvuoden kotimaiset: Sans Parade - s/t

Debyyttialbuminsa viime kuussa julkaissut turkulainen Sans Parade on tänään keikalla Turun Klubilla, kera Samae Koskisen ja Eva On The Western Castle Islandin. Sans Paraden debyytti on ollut vaikea tapaus, se on sanottava. Demoista lähtien bändillä on kuitenkin ollut yltäkylläinen potentiaalivaranto, jolle Solina Records onneksi tajusi antaa mahdollisuuden.

Jos hetkeksikin erehdyn kuuntelemaan tätä albumia 'taustamusiikkina', sinne se unohtuu eikä palaa muistuttamaan itsestään. Musiikinystävät huomattelevatkin kotona jo, että kuunteluhetki pitää pyhittää ja ympäristö rauhoittaa. Jepjep, tietenkin se on ainoa oikea vaihde tämän levyn kuunteluun -käytännössä ei vaan mene noin, varsinkin kun suuri osa musiikista soi / toimitetaan koneen kautta nykyään.

Kappaleet tuntuivat aluksi valuvan kuin hiekka sormien välistä. Sans Paraden kamaripop osoittautui dramaattisuudessaan haastavaksi, kunnes tajusin laittaa volyymiä. Hiljaisella äänenvoimakkuudella kappale toisensa perään liittyi harmaaseen, tasapaksuun virtaan, jossa tarttumapintaa sai hakea. Nyttemmin virran vietävänä huomaa yksityiskohdat, vaihtuvat vuodenajat, sinisen taivaan ja matkaa taittavat matkustajat paremmin.

Tuntuukin ainoastaan kohtuulliselta ja oikealta, että Markus Perttulan vaikuttava ääni on vihdoin saanut seurakseen ansaitsemansa orkestraation. Suureellinen sävellystyö ja Perttulan lauluääni täydentävät toisiaan kuin oivalliselle ruualle hyvin valittu viini. Levyn eheys kertoo lisäksi tekijöiden vakaumuksesta - kompromisseja tai myönnytyksiä on turha hakea.

Sans Parade on kaiken kaikkiaan suoriutunut itselleen luomistaan odotuksista kiitettävästi: The Last Song Is A Love Songin hittipotentiaalin maineella sana bändistä kiri, jolloin debyyttialbumistakin alettiin kuiskia imartelevin korulausein. Levyn kelpaisi olla lyhyempikin: 12 viisi-kuusiminuuttista kappaletta tällaisella orkesterilla alkaa olla paljon, olisin muutaman jättänyt itse pois. Siitäkin huolimatta tämä on hienosti kasattu debyytti, jolla esiintyy ainutlaatuinen bändi, ainutlaatuisella soundilla suomalaisessa musamaailmassa tällä hetkellä.

Parhaat hetket: The End of the World 1964, In a Coastal Town, A Ballet in the Sea

Pinnan alla kuplivat: On December 13th, The Last Song is a Love Song, A Liking Song

Levyvalinta: Ólafur Arnalds - For Now I Am Winter

Mitä voi odottaa islantilaiselta kaverilta, joka näyttää lähinnä hobbitin ja James Blaken risteytykseltä? Uusklassisen musiikin mestariksi kuvailtu Òlafur Arnalds on ottanut uudella levyllään täysin uuden suunnan, sillä aiemmat albumit ovat olleet äänimaailmaltaan melko minimalistisia. Tämä oli tietoinen valinta, sillä nuorukainen halusi kokeilla omien sanojensa mukaan vaihteeksi jotain muuta. Viimeaikaisilla elokuva- ja tv-sarjojen sävellystöillä lienee myös osuutensa, sillä For Now I Am Winter kuulostaa kokonaisuudessaan eeppiseltä matkalta monipuolisine tunnetiloineen.

Hyvän elokuvan tavoin albumi ei paljasta kaikkia salojaan ensimmäisellä kuuntelukerralla. Musiikkiteoriaa opiskelleille löytyy bongattavaksi inversioita, ja esimerkiksi Only The Windsissä on huikeat 180 raitaa.   Nico Muhlyn kanssa sovitetut orkesteriosuudet jousineen soivat niin mahtipontisesti, että niiden voisi kuvitella olevan taustamusiikkina britti-imperiumin ylväiden sotilaiden valloittaessa maita ja mantuja. Levyllä kuullaan myös tuottajagurun ensimmäiset vokaalibiisit, ja Arnaldsin ystävän Arnór Danin laulamissa kappaleissa onkin sellaista herkkyyttä, jollaista sopii odottaa ainoastaan skandinavisessa ympäristössä kasvaneelta. Albumi on erittäin hienosti rakennettu, ja suosittelenkin kuuntelemaan sen kokonaisuutena. Arnaldsin mietteitä biiseistä ja niiden syntyhistoriasta hauskalla islantilaisella aksentilla voi kuunnella Spotifysta.

Arnalds kuvailee musiikkiaan melankoliseksi, jossa on lödettävissä toivonkipinää. Tämä albumi on miehen mielestä synkempi eikä elementtejä toivosta ole havaittavissa, mutta itse rohkenen olla eri mieltä. Mielestäni toivoa löytyy, ja For Now I Am Winter sopiikin täydellisesti juuri tähän vuodenaikaan, kun kevät on pikkuhiljaa ottamassa yliotetta kylmästä talvesta. 

Levyvalinta: Daughter - If You Leave

Brittiakti Daughter oli ensiesittelyssä täällä n. pari vuotta sitten. Sinä aikana Elena Tonran sooloprojekti kasvoi parilla jäsenellä bändiksi asti ja moninkertaisti suosionsa ahkeralla keikkailulla ja onnistuneilla EP-julkaisuilla. Parhaiten suosion kasvun osoittaa FB-tykkäysten määrä: muutamasta sadasta se on ryöpsähtänyt yli 140 000:een.

If You Leave on ilmiselvä levyvalinta, koska myös kanssakirjoittaja Akin suhtautuminen bändiin on vähintäänkin intohimoista. Siksi haluttiin tehdä vähän eri tavalla näitä muistiinpanoja. Tässä siis mun ja Akin yhteiset fiilikset kauan odotetusta levystä.

Juhani:
4AD-lafkan julkaisema debyyttialbumi on tuotantopuolelta selkeästi viilattu. Krediittejä tarkastellessa tätä ei tarvitsekaan ihmetellä, sillä Rodaidh McDonald (Adele, The xx) tuottaa ja vastaavasti Sigur Rósin sekä M83:n parissa töitä tehnyt Ken Thomas miksaa. Soundi on rakennettu kiitettävästi äänimatoksi, jossa nyanssit puskevat esiin. Muutaman kappaleen kohdalla tosin levy katoaa taustahälinäksi.

Raadollisia sanoituksia enemmän kuuntelijan sydäntä riipaisee vain Tonran herkästi ja aavemaisesti soljuva ääni. Ikään kuin kappaleiden päähenkilö käsittelisi suruaan kolmantena osapuolena seuraten, miten melankolia laskeutuu ylle. Useammalla kuuntelukerralla If You Leave saattaa tuntua kokonaisuutena raskaalta: totutusti sielu vereslihalla biisejään kynäilevän Tonran tarinoissa sattuu keskimäärin yhtä usein kuin Taylor Swiftillä mutta ikävämmin.

Rakkaus, menetys, kuolema ovat kaikki universaaleja teemoja, mutta Daughterin ansioksi on laskettava, että se on onnistunut kasaamaan huippupyörän keksimättä sitä uudelleen. Kymmenestä kappaleesta koostuva If You Leave on muutamasta notkosta huolimatta genrensä valioyksilö. Landfillin ja Loven kaltaisia täysosumia levylle kaipaavaa lohduttaa, että kokonaisuus ratkaisee harvemmin yhtä selkeästi kuin tässä. Parhaat hetket: Still, Smother, Winter. Pinnan alla kuplivat: Shallows, Amsterdam, Youth



Aki:
Daughter tuli itselle tutuksi tästä blogista noin vuosi sitten. Kovat odotukset tekivät ensimmäisestä kuuntelukerrasta kutkuttavan kokemuksen, sillä en millään halunnut Daughterin jäävän muutaman hitin ihmeeksi, eikä tästä myöskään ole pelkoa.

Erinomainen sävellystyö yhdistettynä Tonran voimakkaaseen ja herkkään ääneen iskee allekirjoittaneen kaltaiseen nöösörockin ystävään kuin miljoona volttia. Youthista näytti olevan vähän muokattu versio uusine sävelkulkuineen, toimii näinkin. Smotheria en pysty skippaamaan, vaikka siihen luulisi jo olevan kaiken järjen mukaan kyllästyneen. Täysin uusista biiseistä lopetusbiisi Shallowsin lämpimät sointukuviot saivat ihon kananlihalle melkoisen tunneryöpytyksen jälkeen.

Lyriikoista päätellen Tonran rakkauselämä ei ole sujunut aivan samalla tavalla kuin amerikkalaisissa elokuvissa. Niissä on kuitenkin hyviä havaintoja eletystä elämästä, ja kuten mainittua, itää Daughterin esikoislevyssä toivonsiemen kaiken melankolian keskellä: Shallows tuntuu aamunsarastukselta synkän yön jälkeen. Tai auringonsäteiltä myrskyn jälkeen. Tai mitä näitä kliseisiä kielikuvia nyt onkaan. Jotain tämänsuuntaista on havaittavissa myös lyriikoissa:

Dry your smoke-stung eyes so you can see the light / staring at the sky, watching stars collide.

If You Leave on todella tasapainoinen ja tarkkaan mietitty, jonka voi odottaa kestävän kuuntelua. Lisäksi alkuvuonna on julkaistu jo High Highsin kovat odotukset täyttäneet esikoisalbumi ja täysin puskista tullut Apparatin maaginen taideteos Krieg und Frieden, eivätkä lumet ole edes vielä sulaneet. Jos sama tahti jatkuu, niin eihän tässä jää dinaarin dinaaria säästöön.

Deptford Goth - Feel Real [video]

Daniel Woolhousen tekemät remixit Purity Ringin ja Blood Diamondsin kaltaisille artisteille eivät valmistaneet siihen, mihin maanantaina julkaistulla debyyttialbumilla yllettäisiin. Deptford Goth -aliaksella julkaistu Life After Delo niittää mainetta niin loistavien singlejulkaisujen (mm. Union) kuin monipuolisuutensa myötä ja lukeutuu jo nyt vuoden debyytteihin.

Hengenheimolaisia riittää aina Active Childista Bathsiin ja Hallsiin, joista jokaiselle ominaista on omaperäinen, kokeellinen näkökulma pop-kappaleeseen. Sielunveljien jäädessä valjuiksi viimeistään albumikokonaisuudessa, Life After Delo loistaa: kappaleissa on ilmavuutta kuin lehtitaikinassa ja suurehkon sipulin verran kerroksia. Ja mikä tärkeintä, niiden yhteispeli on täydentävää ja johdonmukaista.

Deptford Gothin debyyttiä on helppo lähestyä - sen mahdollistavat helmet kuten juuri videonkin saanut Feel Real. Miten kertoa lapsilleen rakastavansa yhtä enemmän kuin muita; siinä piilee juuri ongelma Feel Realin nostamisessa päätä muiden yläpuolelle. Näinkin erinomaisessa albumissa jokainen kappale on huippukohta, olkoonkin että kyseinen nosto levyltä lienee niitä valkohuppuisia vuorenhuippuja.

Miltei r'n'b:hen nojaavassa elektroilmaisussa tuntee olevansa kotonaan - varsinkin kun Woolhousen ääni on samettinen. Pidän eniten juuri siitä, että Life After Delo voi vuorovedoin kaikua James Blaken tutuksi tuomaa soundia ja vaikkapa juuri r'n'b:tä. Samalla se väistelee lokerointia mutta on kokonainen.

Tsekkaa alta Feel Real videoineen, sekä aiempi Union. Deptford Goth on tarkkasilmäisimmille löytynyt jo soittolistalta (SlowShow '13) johon kootaan tämänvuotisia julkaisuja ja jota päivitetään koko ajan. Löytyy tuosta oikealta sivupalkista mutta myös tästä.

Levyvalinta: Footprintz - Escape Yourself

Viime postauksessani esittelin Clarian Northin Renaissance-biisin miehen Chemical Gardens EP:ltä, joka on käynyt virtuaalisella levylautasellani monta kertaa tänä vuonna. Tällä kertaa esittelyssä on Clarianin lapsuudenystävä Adam Hunterin kanssa muodostettu Footprintz, jonka debyyttialbumi on julkaistu eilen Chemical Gardens EP:n tavoin trendikkäällä Visionquest-levymerkillä.

Itse tutustuin Footprintziin ensimmäisen kerran pari vuotta sitten Visionquestin head honchon, Seth Troxlerin loistavalla Essential Mixillä, jonka päätösbiisinä kuultiin miesten tyylikäs Golden Dreamz. Voimakkaasti 80-lukulaisiin soundeihin nojaava Footprintz halusi tehdä usean EP:n jälkeen albumikokonaisuuden oodina niille albumeille, joihin he itse uppoutuivat teini-ikäisinä poikina. Elektronisen musiikin maailma on nykyään kovin sinkkuvoittoista, ja biisien elinikä on yhä lyhyempi ja lyhyempi. Toimivan albumikokonaisuuden kokoaminen on haastavaa, ja mielenkiinnolla odotin, miten katu-uskottava hipsteriduo siinä onnistuikaan.

Footprintzin soundi ja syntikkamelodiat ovat todella lämpimiä. Parhaiten kevyeksi synapopiksi kuvailtava levy pomppaa esille futuristiseen huurusoundiin pohjautuvan Visionquest-levymerkin muusta materiaalista, mutta väliäkös tuolla.

Parin ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen Escape Yourselfiltä erottuivat hittipotentiaalia omaava eroottinen avausraita The Things That Last Forever sekä haikea lopetusbiisi Keys To The Sky. Tuotantopuoli on miehillä hallussa, kuten arvata saattaa. Biisit eivät ole liian täyteen tungettuja tai liiallisuuksiin kompressoituja, joka pilaisi autenttisen 80-lukulaisen fiiliksen. Pisteet siitä.

Montrealilaisduo halusi tehdä levyn, jota kuuntelemalla nykynuoriso voisi karata johonkin kaukaiseen paikkaan, kuten miehet itse tekivät teinivuosinaan. Niin pitkälle retrobuumi on tuskin mennyt, että esimerkiksi Vaisaaren yläasteen oppilaat luukuttaisivat esikuvilleen uskollista, tyylipuhdasta kasarisoundia 70 minuutin mitalla. Jonnebassoa kun ei ainoastakaan biisistä löydy, vaikka alarekisteri onkin paikka paikoin melko rouhea.

Escape Yourself toimineekin parhaiten 80-luvulla kasvaneille miehille sekä yleisesti lämpimästä kasarisoundista diggaaville. Letkeä aurinkoinen groove polkee koko albumin lävitse, mutta kokonaisuutena levy on itselle ehkä hieman puuduttava, enkä löytänyt siitä Suuren Albumin elementtejä eri osineen ja välibiiseineen. Mukavaa taustamusiikkia kuitenkin, ja ei ole myöskään hankala kuvitella, etteivätkö Footprintzin biisit sytyttäisi Dynamon yläkerran tanssilattian liekkeihin.

Piditkö tästä? Tsekkaa myös samasta kaupungista ponnistava Benoit & Sergio. Footprintzin tapaan duon soundi vihjailee kultaiseen 80-lukuun, ja perustuu lämpimiin melodioihin ja vokaalikoukkuihin. Miesten live Turku Modernissa vuonna 2011 oli melkoista hunajaa korville.

Pimeys - Pimeys

Musablogien kyvyttömyys pitkäjänteisyyteen herättää usein närää: kun on 'kiire' ehtiä olemaan seuraavaa aaltoa edellä, edellinen postaus ja sen aihe ehtii vanhentua ja muuttua siten näennäisen mielenkiinnottomaksi. Saatan toisaalta toisinaan tykästyä turhankin kiinteästi joihinkin, niihin lemppareihin, ja raportoida joka liikkeestä.

Pimeys -yhtyeen jatkosta raportoi enemmän kuin mielissään. Viime keväänä esittelin bändin silloisen kesähittinsä Elämä kiinnostaa myötä. Uusi kappale, Pimeys, ei hälvennä tuolloin pohdiskelemaani ensivaikutelmaa, jonka bändistä saa. Suomirockin uutta tulemista. Egotrippi mielessä. Jukkaässät, samaet ja muut.

Akikin totesi juuri, että "kuulostaapa hyvältä suomen kieli tässä". Todella. Jos jäi viime keväänä väliin, tsekatkaa tästä. Äärimmäisen kaunis kappale. Keväinen debyyttialbumi lupaa paljon jo tällä singlellä, kun Studio Kekkosen Julius Mauranenkin on värvätty levyä miksaamaan.

Noin muuten Suomi-musiikista: Topi Sahan toinen albumi ennakossa Radio Novalla, täällä, ja Samae Koskisen uusi albumi taasen Nyt.fissä, täällä. Suomi-soundeista kenties hieman etäämmälle elektronisia biisejä tarjoili eilen neitsyt-postauksessaan blogin uusi kirjoittaja, Aki. Tsekatkaa sekin täällä.

Alkuvuoden kotimaiset: Minä ja Ville Ahonen - Mia

Tänään Dynamoon keikalle palaavan Minä ja Ville Ahosen debyytti oli ansaitusti vuoden 2010 puhutuimpia ja kiitellyimpiä levyjä. Saman vuoden marraskuussa olin Dynamossa todistamassa jo (omassa mielessä ainakin) verrattomaksi yltynyttä bändin keikkaa. Vieläkin se on yksi kaikkien aikojen lempikeikoistani.

Siksi harmittaa, etten tänään pääse Dynkkyyn, kun kerran olisi mahdollisuus kerrata tuon reilun parin vuoden takaisen keikan hekuma. Mutta yritän korjata erheeni kuun lopulla Bar Kukassa, kun Ville vetää soolona. Perjantai-illan, ja naistenpäivän, ainoa oikea menovinkki on kuitenkin siis Minä ja Ville Ahosen keikka.

MJVA:n toista albumia ja keskiviikkona pohtimaani Neøvin debyytti yhdistää tuotantopuoli, sillä Artturi Taira tuotti Orange Morningin lisäksi myös Mian. Sattumaa tai ei, kumpikin on erinomainen albumi - en ole tainnut ihan osata arvostaa Rubikin nokkamiestä tämän ansaitsemalla tavalla.

Vaikka ensimmäisen albumin folk ei kaiu yhtä vahvana Mialla, bändin läsnäolo on levyllä yhtä korostamaton kuin debyytillä. Minulle Ville Ahonen on kuitenkin ensisijaisesti lyyrikko ja esiintyjä. Sanoitukset ovat Ville Ahosen ja Jussi Moilan yhteistyötä eikä ole epäilystäkään, etteikö kyseessä olisi suomalaisen musiikin omaleimaisimpia ja etevimpiä sanoittajia.

Niin levy kuin sen sisältämät sanoitukset ovat synkkiä, ja harvemmin tuleekaan yhtä makaabereita asioita laulettua mukana. Raskaista aiheista huolimatta Mia ei ole raskas vaan keveä kuuntelijalle. Levy on kuin epätasapainoinen, kenties hieman neuroottinen hyvä ystävä, jonka seurasta nauttii ja jonka mielenlaadusta on huolissaan.

Miasta eikä bändistä tarvitse tosin olla huolissaan: MJVA:n luomisvoima on enemmän elossa kuin koskaan. En osaa sanoa onko Mia 'parempi' kuin ensimmäinen levy. Debyytti on tietenkin yhä suosikkilevyjäni, mutta Mian pimeyteen ja melankoliaan uskon kahlaavani iltojen valjetessa yhä syvemmälle ja yhä uudestaan, lankeavani kuin siihen viimeiseen ansaan.

Parhaat hetket: Joulukuun kolmas, Mia, Pimeys Tuli Huoneeseen Taas

Pinnan alla kuplivat: Pieni Hauta, Kerro Minulle Rakkaani, Syksy

Alkuvuoden kotimaiset: NEØV - Orange Morning

Fullsteamin julkaisema Orange Morning (8.2.), suomalaisen Neøv -yhtyeen debyyttialbumi, yllättää yhtenä alkuvuoden kotimaisista albumijulkaisuista. Ennusmerkit single-julkaisujen muodossa olivat totta kai lupaavia osoituksia bändin soundista ja näkemyksestä, mutta kun Orange Morningin yhtenäisyys, suunta ja äänimaailma paiskasivat kättä, ne jättivät hölmistyneeksi.

Yhtään Neufvoinin raunioille pystytettyä yhtyettä aliarvioimatta, en olisi osannut odottaa Anssi ja Samuli Neuvosen luotsaavan bändiä näin laadukkaaseen laukkaan. Aina albumin nimestä lähtien kelmeä, oranssi aamu lipuu kuulijan korvakäytäviä pitkin tajuntaan kyllästäen lopulta koko huoneen väsyneellä valollaan.

Temaattisesti siis debyyttialbumi uppoaa ns. kympillä. Eipä toisaalta ole äänimaailmassa tahi soitannassa soimaamista. Toki shoegazea ja dreampopia käytetään toisinaan leväperäisesti luonnehdinnassa, mutta Neøvin hallitsemana unenomaisuus on kuin harso, jonka läpi tarkastella maailmaa - kuin noettu lasi jonka takaa ihastella auringon palaamista pimmennyksen jälkeen.

Oli kappaleista tarjolla sitten levyn avaava Faces Against The Orange Rain tai vuoden parhaisiin lukeutuva Mellow, on auttamaton tosiasia, että tämän levyn kuuntelu on kauttaaltaan nautinto. Windvanella bändi astelee kuopilaisen Mew'n kengissä,  toisaalta 1999:llä hieman Magenta Skycoden sielunmaisemissa - kumpikaan ei tietenkään ole synti, päinvastoin, vaan asettanee osaltaan ilmaisulle vertailupohjaa.

Rubikin Artturi Tairan ja Sampsa Väätäisen ansiot tuotantopuolella on syytä myös muistaa. Erinomainen albumi, kuuntele täällä.

Parhaat hetket: Daydream City, Mellow, 1999

Pinnan alla kuplivat: Faces Against The Orange Rain, Morning Fire, Whale Hymn

Kirppislöytöjä á la vinyyli

Käytiin kirpputorikierroksella pitkästä aikaa. Mun tähtäin oli tänään kirjojen ja vinyylien löytämisessä - yleensä kun en oo edes vilkassu vinyyliosastoa. Kirjat jäi kojuihin, mut vinyyliä lähti mukaan erittäin suopeaan hintaan. Täytynee mennä useemminkin kun näin innokasta matoa oli koukussa. Yllätyin esim. tosta Joni Mitchellistä aika kovasti, mutta suosikkina tietysti poikabändiosasto ajalta, jolloin poikabändit oli vielä asiallisia.

Matkaan lähti muuten myös suht sopuhintanen nahkainen weekend bag (7€) sekä neuvostoliittolais-optiikkaa Smena Symbol -filmikameran verran. Onnistunut setti siis. Amekin löysi vielä pari tenttikirjaa ja vanhaa Suomen Kuvalehteä lahjaksi ym.

Levyvalinta: Night Beds - Country Sleep

Hienonhieno laatulafka Dead Oceans julkaisee paitsi The Tallest Man On Earthiä, Sun Airwaytä, Phosphorescentiä ynnä muita, lukemattomia, lahjakkaita, huippuartisteja. Sen listoilta löytyy myös alkuvuoden kovin yllättäjä, Night Beds. Ei tietenkään ole mitenkään yllättävää, että Nightbeds putoaa juuri itselleni näin kovaa.

Yhtyeen uutta levyä, Country Sleepiä, kuunnelleelle Ryan Adamsin, Nashvillen, kultaisen auringon polttaman maan trubaduurien läsnäolo on käsinkosketeltavaa - näiden perintö hunajoi myös yhtyeen primus motorin, Winston Yellenin äänen. Ryan Adamsin musiikillinen haamu leijuu varsinkin Cherry Blossomsin ja Was I For You?:n yllä.

Selkein hitti Ramona tuo toki mukanaan annoksen menevämpää Night Bedsiä, ja on toki loistokappale, mutta omimmillaan Yellen äänineen ja bändeineen on herkässä kitara ja mies -asetelmassa. Tämän kaverin olisin halunnut nähdä keikalla - harmi että kiertue tuo Night Bedsin lähimmillään Benelux-maihin ja Berliiniin.

Kuuntele ehdottomasti koko levy Spotifyssä ja/tai osta se. Tsekkaa alta uusi live video kyseiselle Ramona-singlelle. Ekstrana Winston Yellenin 18-vuotiaana kirjoittama ensimmäinen kappale Night Bedsille, You Were Afraid. Se ilmestyi syksyllä Even If We Try -seiskan b-puolena juuri Dead Oceansille.

Parhaat kotimaiset albumit: TOP10

Viimeinen kalenteriluukku aukeaa, sieltä löytyy viimeinen lista tältä vuodelta. Check. Suomalaislevyt olivat tänä vuonna yksinkertaisesti aivan huikeita. Jos ulkomaislistaa oli pakkopullaa, tämä oli runsaudensarvea. Tsetkaa tuosta sivupalkista myös tän vuoden julkaisuja ylipäätään kokoava soittolista. Tästäkin sen saa tsekattua. Toki Spotifyssä siis. Hyvää joulua!

10. Aino Venna - Marlene

Aino Vennam esikoisalbumi löytyi suhteellisen loppuvuodesta, joten tähän levyyn en ole ehkä hyvin päässyt sisään kuin muihin. Silti, Leonard Cohen kaikuu niin vahvana Marlenella, ettei pitämättä voi olla. Asiasanat: folk, Pariisi. Täyttä kultaa.

9. Gracias x JTT - Globe

Räppi alko maistuu mullekin paremmin tänä vuonna kuin ennen. Gracias x JTT on pirun kova yhdistelmä, ja Gracias aikookin kesäksi jo seuraavaa levyä. Toistetaan se nyt vielä kerran: suomalaista englanninkielistä yhtä taitavaa riimittelijää ei tule mieleen viime vuosilta.

8. Albert Swarm - Wake

Mitäpä en olisi rovaniemeläisestä jo hehkuttanut? Tässä on niin monta asiaa kohdallaan. Elektronista, synkkää meininkiä. Ei ehkä helpoiten avautuva, mutta tasainen ja laadukas vakuuttaja. Nimesin jo aiemmin suomalaiseksi Talabotiksi, kieli poskessa. Ei täysin osuva, mutta suuntaa-antava kuvaus.

7. Viitasen Piia - Viitasen Piia

Näin tämän mainion yhtyeen keulakuvineen keikalla Turussa Topi Sahan kanssa. Musta tuntuu et muista naisartisteista on puhutta paljon enemmän kuin Viitasen Piiasta, vaikka aihetta riittäisi tässä folk-taitajassakin rutkasti. Sydämellisiä, kauniita lauluja levyllinen.

6. Antero Lindgren - Mother

Matti Ahopelto ja Risto Joensuu tuottivat Antero Lindgrenin debyyttialbumille hienon äänimaailman. Lopusta vastaa trubaduuri itse. Folkin ja AOR:n välimaastossa liikkuva Mother on hieman epätasainen, mutta silti häkellyttävä albumillinen kertomuksia.

5. Ruger Hauer - Erectus

Kalifornia-Keken biitit, maailman luokan meininki, sanottavaa ja viihdettä. Ei räppiplatalta oikein muuta voi pyytää tahi odottaa. Harmi, ettei riimien taso pysy joka raidalla samalla tasolla, muuten tätä voisi nostaa isoihinkin lauseisiin - asettaa jopa vitriiniin.

4. Black Twig - Paper Trees

Aivan alkuvuodesta julkaistu Paper Trees oli niin epäreilun kova, että kesti pitkään, ennen kuin suostuin hyväksymään jonkun tämän edelle. Paljon puhutaan surinasta tämän levyn kohdalla, kyllästymiseenkin asti, mutta toki sitäkin riittää, aivan ensiluokkaista. Bändistä ja levystä on sellanen fiilis, ettei meteliä pidetä, vaikka aihetta olisi. Huikea levy.

3. Delay Trees - Doze
Suomen parhaisiin bändeihin lukeutuva Delay Trees kokeili sopivasti kakkoslevyllä muutakin kuin tuttua unelmaista poppiaan, mikä osaltaa osoittaa yhtyeen jatkuvan kehityksen. Lopputuloksena on jälleen erinomainen levy. Doze sisältää parhaita Delay Trees -hetkiä koskaan.

2. Sin Cos Tan - Sin Cos Tan

Duon synailussa kuuluu vahvasti Hulkkosen kädenjälki, kuten muissakin tämän projekteissa, mutta jotain on myös erilaista. Paalosmaan Juhon panos jo vokaaleissa on niin vahva, että yhteistyö ylittää, jälleen kerran, osiensa summan. Tässä levyssä ylivertaista on kuitenkin sen tunnelma. Tän pitäis soida ikävän, harmaan, sateisen ja likaisen sci-fi-leffan taustalla.

1. Burning Hearts - Extinctions

Turkulainen Solina kaappaa kaksi kärkisijaa. Burning Heartsin Extinctions on paitsi suomalaislistan ykkönen myös mun mielestä vuoden albumi. Bändi on kadehdittavasti luonut omanlaisensa ja helposti tunnistettavan äänimaailman, jonka saapuminen ulkomaisiinkin kuulokkeisiin entistä paremmin on vain ajan kysymys. Äkkiseltään ei tule yhtä hyvää musiikkivuotta mieleen suomalaisittain, eikä yhtä hyvää suomalaislevyä. Suitsutuksensa ansainnut.

Parhaat ulkomaiset albumit 2012: TOP10

Listaus, osa 4. Jos ette oo tinttaamassa, tai kanveesissa jouluostosten jälkeen niin kuin minä olen, niin tässä olis albumilistan eka osa. Ja se olikin kaikkein vaikein laadittava tämänvuotisista listoista (Ulkomaiset albumit). Jos vertaa viime vuoteen, on 2012-lista väkinäisemmin koottu.

Viime vuonna joutui sydän vereslihalla jättämään suosikkeja pois, nyt listasta noin puolet on äärettömän kovia suosikkeja, loput hyviä, jotka eivät ole kuitenkaan suosikoituneet vielä. Kertonee jotain, että tästä tuli täysin erilainen kuin oisin ennakkoon olettanut. Mahdollisimman pian sitten jatkopostaus suomalaisten levyjen osalta tiedossa, sieltä löytyy helmiä!

10. Purity Ring - Shrines

Montrealilaissynailijoiden debyyttialbumi Shrines ei jääne klassikoiden joukkoon, mutta vahvojen singlejulkaisujen siivittämä albumi loistaa parhaimmillaan kirkkaasti, tyypillisellä tämän vuoden soundilla. Hyvin viihdyttävä ja tanssittava levy.

9. Foreign Fields - Anywhere But Where I Am
Noin muuten lista koostuu kenties suht 'isoista' julkaisuista, ainakin mikäli ajatellaan perinteisten indie-labeleiden asemaa. Levyvalintana esitelty Foreign Fields on mukava poikkeus: Wisconsinissa levytetty Anywhere But Where I Am on kokoaan suurempi ja meditatiivinen albumi, joka jättää varjoonsa Justin Vernonin ja S. Careyn kaltaiset hengenheimolaiset.

8. The xx - Coexist

Hieman haaleaksi debyytin rinnalla jäävä, odotusten nakertama Coexist on lopulta todella kova levy. Jonkin muun bändin taivaalla se loistaisi kirkkaammin. Kakkoslevythän ovat perinteisesti vaikeita, mutta The xx suoriutuu ihailtavasti: hittejä ei löydy samaan tahtiin kuin ekalta, mutta kokonaisuus on eheä.

7. Bat for Lashes - The Haunted Man

Natasha Khan saattaa olla kaikkein vaikuttavimpia nyky-singersongwritereista. The Haunted Man ei oo helppo levy, edes Khanin oman tuotannon puitteissa, mutta on tämän tasaisinta tuotantoa ja sitä myöten parasta. Laura ankkuroi levyn punaisen langan mukavasti keskivaiheilla.

6. Beach House - Bloom

Baltimorelais-unelmaa myyvä Beach House palasi, jopa levyllisellä valtavan hienoja biisejä. (Varsinkin) Bloomin vinyylijulkaisu oli aika mannaa. Ainoa ongelma on, etten ole missään vaiheessa tähän rakastunut. Tästä ei tullut mulle SITÄ levyä, toisin kuin Teen Dreamistä. Pirun kova Bloom silti on.

5. DIIV - Oshin
Mun suosikki. DIIV on levyllä loistava ja livenä kova. Oshin tuijottelee muutamassa kohdassa kotvan verran liikaa kenkiinsä päästäkseen top kolmoseen hyvällä omallatunnolla, vaikka levy tekisikin mieli tunkea ylemmäs listalla - vaikka sitten väkisin. Napakkaa kitararockia, noin kaiken kaikkiaan.

4. Chromatics - Kill For Love

Näistä suhteellisen absoluuttisista yleisön suosikeista Chromatics on hurmannut mut salakavalimmin. Kill For Lovella on useita aivan vuoden kovimpia raitoja, joilla laulaja Ruth Radeletin ääni pelaa hyvin yhteen synailun kanssa yhteen - toisaalta itse olisin seulonut biisilistan tiheämmällä kammalla. Muutama biisi 16:sta pois ja tä olis ehkä korkeammalla.

3. Wild Nothing - Nocturne

Jack Tatumin yhtye on takuuvarma menestyjä. Nyt jo parivuotiaan Geminin seuraksi putkahtanut Nocturne vie dreampop/shoegaze -soundia lihavampaan, kokonaisen bändin ilmaisuun. Aiempi ilmavuus on silti läsnä. Ei yhtään huonoa kappaletta, vain täysosumia.

2. John Talabot - fIN

Äh. Harmistus että barcelonalaisen Talabotin pitää jäädä kakkoseksi. fIN on deep housea parhaimmillaan, jossa aaltoillaan tunnelmasta toiseen saumattomasti. Elektroninen anti ei tänä vuonna yksinkertaisesti ole yltänyt fIN-levyn tasolle. Ainutlaatuista biisinrakennusta Talabotilta löytyy.

1. Allah-Las - Allah Las

Jos jokin levy on yllättänyt mut housut nilkoissa tänä vuonna (noin kuvaannollisesti), on se losangelesilaisen Allah-Lasin debyytti. Kestää kulutusta. Suoritusvarmuus lähes 100. Kompaktia kuuskytlukua, kitarointia ja aivan hemmetin tarttuvia biisejä. Älyttömän tasainen, hyvä levy.

Taken By Trees - Large [video]

Los Angelesissa vaeltelee Victoria Bergsman, ainakin musiikkivideolla. Vähän hazyssä videossa seikkailevan Bergsman tekee pääasiassa musiikkia Taken By Trees -nimikkeen alla - siis silloin kun ei hengaile lippis päässä ja kuulokkeet korvissa kaduilla, tai käy lahjoittamassa vokaaliosaamistaan vaikkapa Korallrevenin mainioihin raitoihin.

Taken By Treesiltä on hiljakkoin pulahtanut uusi levykin, Other Worlds, josta en kyllä saa tarpeekseni juuri nyt. Se keinuu ihanan vaivattomasti eteenpäin ja esittelee Bergsmanin toismaailmallista, utuista soundia kiitettävissä määrin. Yleensä en jaksa verkkaisen iltapäivän musiikkitaltiointeja ihan levyllistä kuunnella, mutta Other Worlds kuulostaa mun korviin todella mainiolta. Tsekkaa ainakin aiempi single Dreams (joka siis on tietenkin huippu) ja juuri siis videon saanu Large (Ariel Rechtshaidin ohjaama). Älkäätten unohtako levyäkään. Spotifyssä. TÄÄLLÄ. Mainiot, parhaat ruotsalaiset!

Albert Swarm - Things Fold Into Themselves [video]

Ceremonylle julkaisevasta tuottaja-artisti Albert Swarmista on reippaan vuodentakaisen postauksen jälkeen tihkunut aika johdonmukaista kehua arvostetuista lähteistä. Mikä on paitsi artistille mukavaa niin myös itselleni, sillä satun olemaan samaa mieltä (kukapa ei mielipiteidensä validoinnista pitäisi).

Suomalainen Pietu Arvola luo aliaksen alla upean tummaa elektronista soundia eikä mun mieleen tule montaa yhtä osaavaa tuottajaa tällä hetkellä, ainakaan Suomesta. Uusi levy Wake ilmestyi muutama päivä sitten, jonka seuraksi nyt poimitaan Arttu Niemisen ohjaama huima video Things Fold Into Themselvesille. Puhdasta timanttia tämä.

Tsekkaa terävältä, määrätietoiselta, synkältä ja kauniilta kuulostava hieno Wake joko bandcampissä tai Spotifyssä. Suomalainen vastaus Talabotille? Kenties ei suoranaisesti, mutta yhteistä löytyy äärimmäisestä laadukkuudesta. Hieno levy, artisti ja video.

Cassie - Sing About Me

Turkulainen Cassie palaa (vaikkei koskaan missään ollutkaan). Uudella levyllä, Sing About Me.

Oikeastaan mua on huvittanut jo jonkin aikaa kirjoittaa samoista, muutamista levyistä monta postausta, monta tarpeettoman koruileva ylisanaa. Mutta se ei ehkä pidemmän päälle palvele ketään. Toisaalta haluaisin kertoa miten hienoa sunnuntaisella keikalla taas oli. Olkoonkin että reilusti keski-ikäinen makkaramuki / tölkkiviini -yleisö dominoi tapahtumapaikkaa, oli Leonard Cohen taas oma valloittava itsensä. Tämän suurimman sankarini näkeminen toiseen kertaan livenä saattaa jäädä viimeiseksi. Toivon kuitenkin ettei.

Yksipuolistunut blogini suoltaa kieltämättä samojen bändien hehkutusta ulos, siksi mä säästän ja päästän pahimmat höyryt hehkutuksineen useimmiten twitterin puolelle. Mutta kun Yli-Knuutilan Ville pisti uutta Cassietä tulemaan, oli hyvä hetki rikkoa kaava. Tosin tämänkin postauksen oon aloittanut jo aikaa sitten.

Sing About Me on aimo harppauksen edellä viime EP:tä - mittaa on viidestä kappaleesta huolimatta napakka 30-minuuttinen, jossa bändi ehtii esitellä post-rock / shoegaze -muotovalioitaan. Ensimmäisen kerran vuoden takaista Cassietä kuunnellessa huomasi bändin hieman hakevan itseään, hyvistä hetkistä huolimatta. Tällä kertaa palaset loksahtavat paikalleen ja levyn edetessä on yhä vaikeampi etsiä huomautettavaa.

Toisinaan saisi kyllä enemmänkin olla rosoa pinnassa, ja vaikka kitarat ovat paikoin omaan makuuni hieman raskaita siellä täällä, on ilo huomata miten hieno soundi V.R. studiolla on saatu aikaan. Sing About Me on kiitettävän ehjä kokonaisuutena, josta kenties ainoa pieni miinus on pituus: parin minuutin hengähdystauon olisi tämä kuuntelija tarvinnut, mutta se ei kenties sopisi bändin tyyliin edes, joten turha huomio sinänsä.

Tsekkaa erityisesti: Whalers ja Gothenburg. EP:n kahdella avausraidalla laulaja Sofia Thurénin ääni pääsee ansaitsemallaan tavalla esiin. Toisaalta näillä kappaleilla päänsä puskee esiin myös jokin pan-skandinaavinen ilmaisu, jossa niin halutessani kuulen paljonkin viitteitä vaikkapa Tanskanmaan bändeistä. Hieno levy, joka paranee kuuntelukerroilla.

Tänään julkaistava Sing About Me on kuunneltava, iloksesi, niin bandcampissä kuin Spotifyssäkin.

David Byrne & St Vincent - Love This Giant NPR:n ennakkokuuntelussa

Pitkähkösti lupailtu David Byrnen, Talking Heads -suuruuden, ja St Vincentin yhteistyön hedelmä on vihdoin ennakkokuuntelussa NPR:llä. Love This Giantilla vierailee mm. Dap Kings, jonka myötä koko levyyn ulottuu, tuskin sattumalta, eklektinen ja jopa funkahtava pohjavire.

Virittäydyin teen ja kurkkukivun avulla oikeaan tunnelmaan vastaanottamaan miten kahden musikaalisen kellosepän heilurit saadaan lyömään samaan aikaan, tai vaihtoehtoisesti ihanan kakofonisesti ja riitasointuisesti. Tähän asti kuulostaa mielettömän hyvältä, sillä Cohenin eilisten raukkauden leprasiirtolaksi muotoutuvien riutuvan raadollisten, kauniin alakuloisten sointujen jälkeen Love This Giant vaikuttaa juuri otolliselta. Tsekkaa täältä levy, sekä tästä alta ennakkoon kuultu Who.

Antony Hegarty - Landslide (Fleetwood Mac cover)

Oon aiemminkin todennut että Antony Hegarty on parhaimmillaan ilman Johnssoneita, yksin tulkitsemassa jonkun muun kappaletta. Näitä oon postaillutkin aika ahkerasti. Fleetwood Macia coveroiva Hegarty on tosin tällä kertaa kovimman paikan edessä, sillä Landslide sattuu olemaan FleMacin muutenkin kovassa tuotannossa omia suosikkeja ja Stevie Nicksin tunteikkaampia suorituksia.

Noh, Antony suoriutuu, tietenkin, ihailtavasti, joskin alkuperäinen velloo mielessä vieläkin säväyttävimpänä. Näppäilykuvio ja tunnelma on pidetty samankaltaisena, mikä toimiikin tiettyyn pisteeseen asti, mutta jotain 'enemmän', tai boksin ulkopuolelta, olisi toivonut versiointiin.

Landslide-tulkinta ei ilmestynyt tyhjästä vaan on osa elokuussa ilmestyvää Fleetwood Mac-tribuuttilevyä, Just Tell Me That You Want Me - A Tribute To FleetMac, jolla seiskytluvun suuruutta kunnioittamaan pääsevät mm. Lykke Li, Gardens & Villa, Karen Elson, The New Pornographers, J Mascis, Best Coast, Tame Impala, Washed Out, The Kills jne. Alla vielä pieni teaser albumin kattauksesta. Ainakin Karen Elson vetää Gold Dust Womanin hyvin eikä Lykke Lin Silver Springskään ole yhtään huikeaa huonompi.

Matkapassi: Toronto & DIIV

Arvailinkin että postaustahti hiipuu, joskaan en uskonut ihan näin rentouttavasti ja onnistuneesti oravanpyörästä loikkaavani. Kesäkuu on mennyt häkellyttävän nopeasti ohi; me piipahdettiin sen aikana Reykjavikissa ja Torontossa, ja juhannuksena ihan Kirkkonummen lähettyvillä mökkeilemässä.

Mulla on ollut monta postausaihettakin jo mielessä, mutta en oo vaan jaksanut kirjoitella, joskus oon saattanut spämmätä twitterissa mielenkiintoisia uutisia, kuten Yeasayerin perjantaikeikkaa Ruissiin tai Purity Ringin uutta kappaletta (bändi muuten oli Kanadassa ihan MTV:llä).

Matka oli todella onnistunut, btw. Reykjavik oli aika nopeasti sivuutettavissa, joskin Islannin luonto vei jalat alta. Islantilaisista on aika vaikea sanoa mitään, vaikuttivat aika hissukoilta, melkein kuin suomalaiset. Toronto oli kaupunkina mukavan freesi suurkaupungiksi ja kanadalaiset, ei niin yllättäen, kovin mukavia.

Torontossa oli sattumalta noin miljoona erinäistä tapahtumaa käynnissä meidän ollessa maisemissa. 'Vanhan' kaupunginosan Distillery Districtillä ruokatapahtuma, jonka aika erinäiset ruokakojut valtasivat monta korttelia, annosten, joiden koko ja maku vaihteli, hinta oli tasainen $5, joten kalliiksi ei suurempikaan syöpöttely tullut. 

Paikallisen musiikkitelevision MuchMusicin VideoAwards veti paljon huomiota, sillä se toi kaupunkiin mm. Justin Bieberin (IIKS!), LMFAO:n ja Katy Perryn kaltaisia tähtiä, tämä näkyi mm. katujen sulkemisena ja teinien jonoina keikkapaikan lähettyvillä.

Toisaalta päivä sen jälkeen kun pyörähdimme ihmettelemässä suorastaan älyttömiä Niagaran putouksia, tapahtui viime päivien suurimpia mediaspektaakkeleita Pohjois-Amerikassa, kun Nik Wallenda ylitti putoukset nuoralla kävellen. Valmistelut olivat täydessä käynnissä kun olimme siellä, itse ylityspäivänä olisi paikan päälle kuulemma ollut vaikea päästäkin.

Ja käytiin me tsekkaamassa oikein kunnon baseball-matsi, Toronto Blue Jaysin ja Washington Nationalsin välillä, ja muutenkin perus-turistikohteita, kuten lätkämuseot ja muut, joista sattuman mukaan tuoma Picasso-näyttely oli parasta antia. Hockey Hall of Famea en suosittele kuin kaikkein asiaan vihkityneimmille, muille aika puista katsottavaa. Picasso-näyttely taasen oli lainassa Ranskasta Ontarion taidegalleriassa ja se sisälsi taiteilijan itsellään pitämiä teoksia, joten mahtava näyttely se oli. Musiikki-ihmisen pyhiinvaellus toki vei Massey Hallia katsomaan, jossa mm. Neil Young on esiintynyt kuuluisasti.

Musiikkitapahtumat eivät toki rajoittuneet Bieber-maniaan, sillä Toronton keskusaukion ja monet muut keikkapaikat valtasi SXSW-festaria jäljittelevä, jos ei muuten niin nimen perusteella, NXNE (North by Northeast) jolla toki kuulemma on tavoitteena kasvaa pohjoisemmassa isoksi festariksi. Keskusaukiolla esiintyi Ruississakin nähty Flaming Lips lauantai-illalla, noin muun muassa, mutta me käytiin tsekkaamassa DIIV Urban Outfittersin tiloissa, onneksi.

DIIV on mahtava, kuten olette varmasti huomanneet albumia streamatessa HypeMissä, mutta livenä nämä yllättävän nuoren näköiset hipsteröijät loivat äänivallia toisensa perään ja vakuuttivat. Kaupungista olisi löytynyt mm. Purity Ringin keikka meidän siellä ollessa, mutta se missattiin vähän omaa hölmöyttä, joskin on todennäköistä ettei lippuja olisi edes saanut - bändi on kasvattanut suosiotaan sen verran. Mitä taasen DIIViin tulee, on kyseessä uusi suosikkibändi. Doused vakuutti yksinään jo aiemmin, nyt se taitaa hiipiä jo Beach Fossilsin ohi, jossa DIIVin Zachary Cole Smith myös vaikuttaa. Oshin-niminen levy julkaistaan tänään Captured Tracksille. SE ON KOVA!