Mä en katso Game of Thronesia. Ehkä omaksi tappiokseni. Jopa meidän isä katsoo sitä. Mä odotan vaan Mad Menin uusien jaksojen saapumista Suomeen, milloin se sitten koittaakaan. Eli niidenkään suhteen ei ole tapana ollut etkoilla. Enkä tietenkään vastusta GoTia, mutta varmaan joskus kun suurin pöly on laskeutunut, mä lukkiudun viikonlopuksi sisätiloihin ottamaan selvää valtakunnista ja -istuimista HBO:n tyyliin.
HBO:n tyyliin Game of Thronesin suhteen hoidetaan asiat ns. vimpa pääl. Kakkostuottiksen soundtrackille tulkitsijaksi poimittu The National istunee mainiosti sankareiden mittelöihin. Rains of Castamere tai pelkästään Castamere ei ole siis bändin oma kappale, vaan heidän tulkintansa - ja se, jos mikä on aina ollut The Nationalin, ja varsinkin Matt Berningerin vahvuuksia. Vieläkään The National ei onnistu pettämään - kappale on kaunis ja Berninger suorastaan kertojamainen tarinaniskijä sillä.
Paitsi että vaalivalvojaiset kuuluvat illan ohjelmistoon venyy 'ilta' myös toisesta päästä vuotuisen Super Bowl -kokoontumisen merkeissä. Jo muutamana viime vuonna meitä on kokoontunut kirjava porukka katsomaan naurettavan suurta urheiluspektaakkelia, viime vuonna sapuskat hoidettiin turkulaisesta Lone Starista. Tänä vuonna tyydytään burgeribuffet'hen sekä Ben & Jerry's -tarjontaan. New York Giantsin ja New England Patriotsin välillä ei oikeestaan oo suosikkia, mut eiköhän kiinnostava matsi saada. Alla muutama vinkki iltaa varten, jos peliä katsotte:
Lienee suhteellisen 'turvallista' olettaa, että Sufjan Stevens kyllä hoitaa tonttinsa.
Too Much on seuraava sinkkulohkaisu Age of Adzilta. Koko lätty on muodostunut aika isoksi jutuksi itselle - ja varsinkin tämä kappale jatkaa kasvamistaan. Late Night with Jimmy Fallonissa viime viikolla ensimmäisen tv-esiintymisensä tehnyt Stevens tarjosi hienon live-vedon kyseisestä kappaleesta. Odottamatonta oli, että Stevensin tanssimuuvssit olisivat olleet mitä ne olivat.
Nyt Too Muchille on myös olemassa (virallinen) video. Deborah Johnsonin ohjaama tekele tuntuu hyvin luonnolliselta visuaaliselta jatkeelta kyseiselle kappaleelle. Eikä siinä mielessä, että se kertoisi sanatarkkaan kappaleen 'tarinan'.
Sufjan on hieno mies!
P.S. Vähän nuo nyt karkasivat periferiaan olemattomien koodaustaitojeni vuoksi, mutta koittakaa nauttia.
Mun mielestä British Sea Power on aina ollut äärimmäisen mielenkiintoinen pumppu. Vaikka ne ois tehneet kuraakin - sitähän myös löytyy. Bändin fanille (ja muillekin) taannoinen kuukausi on ollut vähintäänkin mielenkiintoinen. Ja näyttää siltä, että myös tammikuusta tulee hykerryttävän mielenkiintoinen, kun paitsi The Decemberists julkaisee uuden levyn tuolloin, myös British Sea Power.
Valhalla Dancehall on uuden levyn nimi. Eka reaktio tuosta nimestä oli "täh?!". Mut sit pääsin siitä yli, ja kuuntelin siltä irroitetun ekan kappaleen Living is so easy (julkaistaan 29. marraskuuta). Kuuntelepa se tässä. Mikäli yhtään olet kuunnellut BSP:tä, saattaa tuotos kuulostaa hämmentävän kepeältä. Bändi kun ei ole tunnettu massoja syleilevästä otteestaan. Vaikka oon aiemman tuotannon fani, pitää tätäkin lättyä odottaa ihan täpinöissä.
Kuukausi sitten British Sea Power julkaisi vaatimattomasti seitsemän kappaleen Zeus EP:n. Biisitehtailua takana. Tai sitten itsekritiikki on unohtunut. Mutta tältäkin eepeeltä löytyy ehdottoman maukkaita hetkiä, kuten nimikkokappale Zeus.
____________________
Niin ja jos et ole fb-kaverini, et saanut kokea aamulla wtf-hetkiä Jimmy Fallonin parissa. Mistä tämä Neil Young -imitaatio löytyi?! Suoritus menee niin uskomattoman putkeen, että aamu meni haukotellessa - eikä vain viimeyön outojen vampyyripainajaisten takia. Esityksessä mukana myös Bruce Springsteen.
Saattaa olla, että minulle on kehittynyt fiksaatio. The Vaccinesin promotaktiikka on huomiota herättävän laskelmoitua, mutta silti se puree. Itseeni varsin kovin. Tämä on nimittäin kolmas postaus bändistä yhtä monen kuukauden sisään. Toisaalta mitäs ihmeen väliä laskelmoinnilla on, kunhan pystyy seisomaan 'tuotteensa' takana.
The Vaccinesin keikoille Lontoossa on kuulemma ollut jo ihan nimilistojakin - hyvin ekslusiivisia keikkojakin - vaikka bändi on edelleen kovin vaatimattoman maineen omaava. Mikä tietysti tekee keikoista sitäkin halutumpia. Ja toisaalta, miksei tekisi. Kun 1) musiikki on äärettömän hyvää (ja epäilemättä trendikkyyden veitsen terällä leikkivää) ja 2) live-vedot näin hienoja.
The Vaccines pistäytyi Jools Hollandissa paisuttamassa jo ennestään turpoilevaa hyörinää ympärillään. Edelleen mulle kelpaisi bändin keikka koska vaan. Mahtavaa.
Aika kiva, että eilen päädyttiin sit kuitenkin Klubille. Illan puolelle oli eksynyt jopa ihmisiä, vaikka keikkoja oli maanantai-illalle buukattu.
Turkulainen vasta vuonna 2009 perustettu kokoonpano Victoria esiintyi muutamalle ihmistusinalle (ja ilmeisesti myös uran kannalta ns. tärkeitä ihmisiä oli paikalla). Itse osuimme sisään, kun Vakken lahja englanninkieliselle rapille, Basick, sylki riimejä. (Mä en taida pystyy käyttää tota sanaa uskottavasti). Ja ihan positiivisesti yllättynyt olinkin miten kaverilta homma luonnistui toisella kotimaisella. MySpace-sivua en löytänyt, mut jos Basickin keikalle eksytte ja mikäli eilinen tarjous on voimassa, voi tältä saada levyn mukaan tarjoamalla oluen. Jeps.
Victoria on sattumoisin kokoonpano, jossa vaikuttaa vahvasti muuan Markus Perttula. Herralla kun tuntuu näitä virityksiä riittävän, olen ihan tarkoituksella jättänyt kirjoittamasta tästä bändistä, se ei tuntuisi kenties reilulta muita bändejä kohtaan. Mutta eilisen perusteella (en ole bändiä ennen livenä nähnyt) Victoria olisi aika valmista tavaraa levy-yhtiöiden hoiviin ja radiosoittoon. Itse musiikki on häpeilemättömän popkaavaista, hieman raskaampien kitaroiden sävyttämää rockia.
Mm. Markuksen hieman pitkäikäisempään bändiprojektiin Despair Academyyn verrattuna, Victoria tuntuu istuvan varsin hyvin Perttulalle. Jollain lafkalla olisi syytä poimia pojat huomaansa.
_________
Niin, ja eilen tuli vielä sarjasuosituskin: Bored To Death. Jason Schwartzmanin, Ted Dansonin ja Zach Galifianakisin tähdittämä sarja on HBOn viime vuoden uutukainen. Ekan jakson perusteella ihan lupaava sarja, en vain oikein tuosta Schwartzmanista välitä.
Onkohan kellään muulla koskaan sellasta fiilistä, että jokin asia olisi nimen perusteella tuttu? Kun asiaan keskittyy hitusenkin enemmän, tajuaa että se asia/esine/ihminen on korkeintaan pyörähtänyt sivulauseessa tai otsikossa - ja mikä tärkeintä jossain yhteydessä, jossa se ei voisi vähempää kiinnostaa. Monen bändin kohdalla koen tällaisia melkein dejá vu -muistamisia.
Amerikkalaisbändi The Walkmen on varsinkin näitä mukatuttavuuksia. Mut sithä mää tajusi! The O.C., eli oosee, tuo kaikkien entisten teinien henkireikä ja Twilight-tweenien esi-emä, kokosi useampia levyllisiä ns. indie ja ns. ug-musaa, ei ugh-musaa, (Tosin mitä sekin olis? Sopis varmaan indiaaniklubille) jaksoihin ja ihan levyiksi asti. Siellähän se Walkmenkin pajautteli menemään. Kappaleena tuolloin Little House of Savages. (The O.C. vol. 2 löytyy, Spotifyn mukaan).
Sittemmin taisin jonkin kerran haistellakin tuotantoa, mut eihän se auennut. Siksi ihmettelenkin, miksi eilen (?) tartuin uuteen Walkmen-kappaleeseen, kun aiempikaan ei oikein innostanut. Silti mulla on koko ajan ollu sellanen(kin) fiilis, että "hei, eiks toi Walkmen ollu aika jees". Siis mitä mieltä en oikeestaan missään vaiheessa ole ollut. No mut, nyt kuullut pari kappaletta syyskuun puolessa välissä ilmestyvältä Lisbon-nimiseltä levyltä ovat olleet jees. Varsinkin Stranded. Tosi jees. Kesti mehustua kunnolla korviin tämä, mutta toimii.
Gorillaz pistäytyi yhdessä lempiohjelmistani: The Colbert Reportissa. Bändi veti livenä StylonBobby Womackin ja parin The Clashin jäsenen kera. Erittäin maukas ja komea liveveto! Oikeastaan en syttynyt Plastic Beachiä kuunnellessa tälle kappaleelle, mutta nyt oli sen verran komea live, että pakkohan tätä on tykkäillä:
Mad Men jatkuu tänään, vihdoin. Ja miten Nelonen palkitsee tämän laatusarjan pitkähkön odotuksen? Sijoittamalla sen maailman huonoimpaan lähetysaikaan: keskiviikolle klo 23:50. BUUU!
Mikäli et ole sarjaa seurannut, se kertoo Madison Avenuen mainosmiehistä 60-luvulla. Kaikkien (mainos)miesten kuningas Donald Draper (Jon Hamm) on sarjan päähenkilö. Sarjasta tulee pääasiassa tietää se, että sarja kulminoituu Don Draperiin ja hänen menneisyyteensä. Ja tietysti se, että sarja on henkilövetoinen draama ja maltillinen tempoltaan. Eli jos suosikkisarjasi on Pako, suosittelisin MadMeniä pienellä varauksella.
Sarjan tapahtumiin ovat toistaiseksi päässeetkin historialliset tapahtumat Kuuban ohjuskriisistä John F. Kennedyn valintaan presidentiksi. Sarjassa seurattu Sterling-Cooper mainostoimisto "hoiti" Nixonin kampanjaa, joka siis hävisi.
Sarjassa ovat suuressa osassa 60-luvun sisustus ja muoti, luonnollisesti. Mutta se on erityisen huomion arvoista, sillä ulkoasuKIN on hoidettu tässä sarjassa lähes moitteettomasti.
Täältä voit mennä loihtimaan itsesi MadMen -sarjan kaltaiseksi sarjakuvahemmoksi, tyyliin: Madmenyourself
Ja jotta postaus ei jää musiikittomaksi, on mukana uusi tuttavuus, ainakin itselleni. Matthew And The Atlas on Matthew Hegarty -nimisen miehen banjon maustamaa folk-meininkiä, yllättäen. Minullahan näitä folk-juttuja on niin valitettavan vähän.
Musiikillisesti Matthew And The Atlas sijoittuu kovin lähelle Mumford & Sonsia. Kyseisen bändin Ben Lovett on luonnehtinut Matthew'n ääntä brittiristeytykseksi Ray LaMontagnea ja Bon Iveriä. Kukin voi tehdä omat päätelmänsä.
Mikä Matthew and the Atlaksesta tekee ajankohtaisen, on se, että siltä ilmestyy parin viikon kuluttua EP nimeltä To The North. Videoita on sen verran huonosti tai huonolaatuisina saatavilla, että suosittelen visiittia MySpaceen.
# Matthew And The Atlas @MySpace
P.S. Monsters of Folkin mainioon Dear God (Sincerely M.o.F.) -kappaleeseen on tehty hieno video.
Kuten tapoihin kuuluu, kirjoitteluni on sangen jäykkää ja aiheiden vaihtuminen vilkasta. Tänään tartun taas siis yhteen jos toiseenkin aiheeseen.
NewIslandsista lukiessani ensimmäisen kerran luulin, että kyseessä oli Islands-yhtyeeltä uutta musiikkia. Kompastuin ma otsikointiin.
Jälleen kerran kyseessä on synavetoinen elektrobändi. NewIslands nimittäin tekee hienoa pop-musiikkia (jota on MySpacessä oikein kahden kappaleen verran) samoissa merkeissä kuin tuttavamme Hurts. Tänään julkaistaan bändin ensimmäinen single Out Of Time jolla on mukana seitsemän remixiä. Remixaamassa on ollut mm. Active Child ja Is Tropical - joista kirjoitin sattumoisin samassa postauksessa pari kuukautta sitten.
Siis, jos Hurts kuulosti tarpeeksi kivalta, uskoisin NewIslandsin Out Of Timenkin putoavan.
Paitsi että NewIslands oli tässä tarjottimella, siirryn muutamaan omaa maailmaa polttavaan aiheeseen. Ensinnäkin: The Morning BendersinBig Echo on nyt tässä viikon-parin kuuntelun aikana iskenyt todella kovaa ja on kyllä epäilemättä hienon hieno albumi. Jopa vuoden parhaat listalle suoraan menevä.
Suosittelen varauksetta.
Ja niin, tänään sai NPR:n sivuilla mahdollisuuden taas yhteen ennakkokuunteluun: nimittäin She & Him -kaksikon Volume Two julkaistaan ensi viikolla, ainakin USAssa, mutta nyt sitä voi siis kuunnella täällä:
# She & Him -Volume Two @ National Public Radio
Kannattaa mennä tsekkaamaan jos viime levy miellytti vähänkään, sillä kyseessä on taas kerran kovin ihanainen, retroileva ja suorastaan söpö levy.
Eri asia on sitten ketä se miellyttää. Minua ainakin kovin. Siinä voisi olla vaikka tahdit mahtavaan kesään. Zooey Deschanelin ja M.Wardin yhteistyö tuottaa, jos ei muuta, niin ainakin hyvää pop-musiikkia.
Jos et ole vielä tsekannut, niin tässä se on: She & Himin In The Sunin suorastaan naurettavuuksiin menevä musiikkivideo, mutta ah-niin-toimiva. Tykkään tämän kaksikon tuotoksista, videollakin. Huomatkaa M.Wardin eleettömyys.
Ensi viikolla singer-songwriter Laura Marling julkaisee uuden levynsä I Speak Because I Can. Odotan jotenkin ainakin kovaa haastajaa folk-genreen Laura VeirsinJuly Flamelle. Tässä siltä maistiainen:
P.s. Broken Bells kävi piipahtamassa Jimmy Fallonin vieraana. Kappaleena erittäin toimiva The Ghost Inside:
Aion jatkaa nyt tätä suunnattoman sinnikästä (ja kenties rasittavaa) raportointia The Nationalinliikkeistä.
Muutkin kuin minä ovat saattaneet huomata jo aiemmin Jimmy Fallonin mahtavat musiikkikiinnitykset omaan Late Night -ohjelmaansa. Aiemmin musiikkivieraina ovat esiintyneet mm. Joanna Newsom (joka ei ole mitenkään erityisen tunnettu tv-esiintymisistään), Neon Indian ja Yeasayer.
Tällä kertaa vuorossa oli The National joka antoi pienen etiäisen tulevalta levyltään, High Violet, joka ilmestyy siis toukokuun 11. Kappaleen nimi on Terrible Love. Ja kuulostaa mainiolta.
Miten tässä ikinä jaksaa toukokuuhun asti? AEEEEEEEEAAAAAAAAAA!
Olen seurannut koko touhua vähän sivusilmällä, mutta kuitenkin Coco-fanina.
Conan O'Brienin isännöimä Tonight Show joko siirtyisi Jay Lenon show'n tieltä tai lakkaisi olemasta. Conanin pidettyä puolensa NBC teki omat johtopäätöksensä ja eilen Suomessakin nähtiin Tonight Show'n viimeinen jakso Conan isäntänään.
Muistan, kun joskus 90-luvun puolella katsoin Lenoa CNBC:ltä ja siskoni kehotti siirtymään laadukkaamman komiikan puoleen ja suositteli Conania. Siitä lähtien, olen seurannut eri yrityksiä, joissa tämä koomikko/käsikirjoittaja on ollut mukana. Varsinkin Late Night With Conan O'Brienissa oli 2000-luvun vaihteessa laadukkainta komediakäsikirjoitusta, oli Tonight Show'n tasosta Conanin alaisuudessa mitä mieltä tahansa.
Late Nightin huumorissa oli jotain kovin vetoavaa aina: se tuntui pienen porukan jutulta, jonka laadun vain "me" ymmärsimme. Parhaimmillaan se oli upeaa sketsi-viihdettä, jossa hahmot olivat parhautta. Conanin haastattelijan taidot olivatkin vähän niin ja näin. Tyhjänjauhamisessa Leno onkin aina ollut parempi ja luonnollisempi. Hahmoista mieleen omiksi suosikeiksi ovat jääneet etenkin Pimpbot, Frankenstein, The Interrupter ja Gushtavo (The Euro Guy) sekä lukuisat muut.
Lopulta Tonight Show ei kuitenkaan koskaan sopinut Conanille. Yömyöhään lähetetty Late Night oli itseironisen komiikan mestarille aina paljon sopivampi. Formaattinahan talk show ylipäätään on kovin outo.
Oikeastaan Kounäänin Tonight Show -diilin julkistamisen jälkeen ohjelmien katsominen jäi vähemmälle. Se mikä aiemmin oli ollut lähes pakonomaista oli muuttunut helposti sivuutettavaksi. Conanin komiikasta tuntui pikku hiljaa aika jättävän yhä enemmän.
Tv-sarjoja peruutetaan koko ajan ja aina jonkin sarjan taso laskee. Miksi sitten omistan palstatilaa Conan O'Brienille? En oikeastaan itsekään tiedä. Kyllähän hän todennäköisesti televisioon palaa. Kaipa asialla on tekemistä tämän mediapyörityksen kanssa, jonka kouriin omatkin mielipiteet ovat joutuneet. Conanin show'n lopettamisesta on pidetty koko ajan lopulliselta vaikuttavaa meteliä. Kenties tuo tarttui itseenikin. Henkilönä, mitä tv-kamerat välittävät, Conan on vaikuttanut aina kovin pidettävältä ja hänen show'nsa parissa kasvoin itsekin. Nyt on kaiketi tyydyttävä seuraamaan The Colbert Reportia
Ja odotettava Conanin paluuta.
P.S. Viimeisessä Tonight Show'ssa vieraina olivat luottosotilaat Tom Hanks ja Will Ferrell, sekä omasta pyynnöstään ohjelmassa esiintynyt Neil Young.
NY esitti yksin kappaleen Long May You Run. Tämä ei ole kyseinen versio, mutta kelpo veto kuitenkin.
Ensimmäinen kirjoitus televisioon liittyen tulee tässä. Jotenkin on tylsää, jos "saisin" kirjoittaa vain musa-asioista, siksipä aattelin rikkoa kaavan suhteellisen alkutaipaleella, sillä saanhan tehdä omassa blogissani mitä huvittaa.
It's Always Sunny in Philadelphia eli Elämää Philadelphiassa tulee satunnaisin huonoin ajoin Subilta. Täytyy sanoa, että olen lähtenyt ohjelman kelkkaan suhteellisen myöhään, mutta kyllä kannatti. Kyseessä on komedia ja varmasti yksi hauskimmista tv-sarjoista, joita tällä hetkellä tulee Suomen televisiosta. Kesti muutaman kuukauden sulattelut ja hyvän ystävän, jonka makuun luotan musiikki- ja televisioasioissa yli kaiken, suosittelut ennen kuin todella pääsin sarjaan sisään. Jos sarjaa katsoo vain ohimennen odottaen valmiiksi naurettuja ja -pureskeltuja ja -selitettyjä vitsejä sitcom-tyyliin, pettyy pahemman kerran. Myöskään helposti loukkaantuvien ei kannata sarjan pariin vaivautua. Sanotaanko näin, että jos South Park, Family Guy tai muu poliittisesti todella epäkorrekti huumori ei uppoa, kannattaa varmasti jättää tämäkin väliin. Toisaalta joillekin edellämainitut asiat saattavat olla houkuttelevia sarjan pariin.
Tarina pyörii neljän ystävän ympärillä: Sweet Dea, Charlie, Dennis ja Mac. Toisella tuotantokaudella mukaan liittyi Denniksen ja Sweet Dean isä Frank, jota näyttelee sarjan maineikkain näyttelijä Danny DeVito. Sarjan päänäyttelijät ovat myös sarjan käsikirjoittajia. Lähinnä kyseessä on kyseisen viisikon seikkailut, joissa porukka tekee kaikkensa helpon rahan, äkkirikastumisen, tai muun menestyksen eteen moraalisesti todella arveluttavin keinoin. Päällisin puolin sarja vaikuttaakin aluksi harmittomalta. Ystäväni mainosti sarjaa minulle muun muassa sillä, että tätä sarjaa katsoessaan tuntee olonsa hyväksi hahmojen moraalin ollessa olematon. Suuri osa tapahtumista pyörii myös keskinäisen nokittelun parissa.
Sarjasta saa tietenkin parhaiten kuvan katsomalla sitä ja antamalla sille kunnon tilaisuuden. Omat käsitykset moraalista joutavat romukoppaan sarjaa katsoessa, sillä usein juonenkäänteet pyörivät arkojen aiheiden parissa kuten rasismin, tai abortin tms. It's Always Sunny in Philadelphia ei sovellu kaikille, mutta ne, jotka pääsevät sarjaan sisälle osaavat kaiketi arvostaa sarjan huumoria ja omaperäisyyttä, sillä esimerkiksi IMDb:ssä sarjan tähtikeskiarvo käyttäjien arvosteluissa on 9.6/10 tähteä. Arvioita tällä televisiosarjoihin ja elokuviin keskittyneellä sivustolla on tästä sarjasta annettu kuitenkin melkein 20 000. Sarjaa on tehty viiden tuotantokauden verran, eikä sille, ainakaan tietääkseni näy loppua.
Suosittelen silti tätä sarjaa niille, joille esim. Miehen puolikkaat (Two and a Half Men) EI ole tv:n parasta huumoria.
Olin laittamassa jo muutamaa pätkää lukemisen ratoksi, mutta niitä ei sitten nettilästä löytynytkään niin hyvin, joten meidän on tyytyminen seuraamaan sarjaa Subilta perjantaisin puolen yön jälkeen. Buu. Pitänee tilata sarjan boksit netistä.
