Newyorkilainen elektro pop -kaksikko The Golden Filter on julkaissut uutta musiikkia.
Kolmas sinkkujulkaisu, nimeltään Hide Me, on ladattavissa yhtyeen kotisivuilta, eli täältä: linkki. Mutta, jos latailu ei innosta, kappale on myös Spotifyssä. Mun mielestä tä rullaa jopa mukavammin kuin aiemmin julkaistut Thunderbird ja Solid Gold.
Bändihän oli mukana joKitsuné Maison 7 -kokoelmalla. Remixejä mm. Empire of The Sunille, Little Bootsille ja Cut Copylle tehtailleen The Golden Filterin pitkäsoitto ilmestyy huhtikuussa. Bändin elektroilulla on paljon yhtymäkohtia aiemmin tänä vuonna levynsä julkaisseen Chew Lipsin kanssa, josta postasin tammikuussa.
Chew Lips:
Ja loppuun vois sitten laittaa The Golden Filteriltä näitä remixejä.
Joillakin artisteilla nykypäivänä on jekut mielessä nimeä valitessaan kuten ruotsalaisella Kristian Matssonilla. Kaikille on varmasti tuttu tilanne, jossa korviin on kantautunut jonkin uuden bändin musiikkia ja haluaa ottaa selvää bändistä. Luulisi, että yhtyeen nimi hakukoneeseen olisi riittävä toimenpide - niin sitä luulisi.
Useat bändit kun ovat aikamoisen "nokkelia" ja ovat valinneet nimen, joka sekoittuu arkisanahelinään myös hakukoneissa, kuten Real Estate, Beach House, Shearwater jne. Eihän hakutulosten suodattaminen tietenkään hirvittävä vaiva ole, mutta helppous on kivaa.
Niin, Kristian Matssonhan esittää kepeää folk-musiikki nimellä The Tallest Man on Earth. Toivottavasti teidän hakutuloksenne kyseistä bändiä etsiessä toivat ylläolevan kaverin kuvia eivätkä tätä miestä: Bao Xishun.
The Tallest Man on Earthin debyytti vuonna 2008 keräsi positiivista huomiota osakseen ja 2010 tuo mukanaan jatkoa tuolle levylle nimeltään The Wild Hunt. Levyn julkaisupäivä on huhtikuun ja kolmastoista. Tallest Manin musiikkia voi suositella mikäli esimerkiksiDeer Tick maistuu.
(Video on kehnohko live mutta toimii.)
Viime postauksesta onkin pari päivää aikaa, kun viikonloppu meni ensinDynamontanssilattialla, Super Bowl -iltamissa ja sitten nollatessa. Dynkyssä oli hauskaa (ja darra sen mukainen) ja Super Bowlissakin mieluisampi joukkue voittoon.
Dynkkykin oli muuten tosi jees, mutta Animal Collectivia tiskijukalta pyydettyämme (hyvissä ajoin) kesti ainakin 2,5 tuntia et ämyrit pörisi AC:tä ja silloinkin tuli lattialle ehkä vähän kehnohkosti kreisibailaamiseen sopiva My Girls. Pettymys. Dynkyssä spotattiin myös Kauko Röyhkä (!) ja (ainakin omasta mielestään) paikallinen jalkapallosuuruus Timo "Furkka" Furuholm.
Postausten välisenä aikana olen kuunnellut muiltakin mielenkiintoisilta yhtyeiltä kappaleita kuin The Tallest Man on Earthiltä. Varsinkin Bang Gangille sainatun, househtavan Cassianin kappaleet ja remixit ovat saaneet punttiin vipinää. Tanssiminen ei ole pakollista mutta suotavaa.
Myös Electric Presidentiltä on tulossa uutta. Floridalaista electronicaa sisältävä The Violent Blue julkaistaan 23. helmikuuta, jolta on jo kaksi kappaletta ilmaiseksi ladattavissa last.fm -sivustolta. Oikein viehättävää.
Hi Tiger sen sijaan on alkuvuoden tuttuja, jolle lämpenin vasta nyt. Neon Coyoten poikien sivuproggishan kyseinen bändi on.
Myös vanhat tutut kuten Two Door Cinema Club ja kappaleet uudelta levyltä ovat saaneet bloggaajaan lämpimäksi. Uutta levyä taskuun jo maaliskuussa. JEI!
Joskus vierailu levyhyllyn / -laarin perukoilla tai perusteellinen tutkimus koneella jo olevasta (usein unohdetusta) musasta on yhtä tehokasta, mielekästä ja silmiä- ja korvia-avaava kokemus kuin uuden musiikin etsiminen ja kuuntelu. Tavallaanhan se on aika hölmöä, etten itse muista mitä levyhyllystä löytyy. Tai oikeastaan ei ole kyse siitä, etten muistaisi sitä konkreettista levyä vaan lähinnä unohtuu että miten hyvää musiikkia kyseinen levy sisälsi.
Lukio tai yläasteaikoihini Daft Punkin Discovery -levy julkaistiin, eli joskus 2000-2001. Ranskalainen, kepeähkö house-musiikki oli muutenkin silloin kartalla: mm. Cassius, Air ja Etienne de Crécy alkoivat jo vuosituhannen vaihteessa olla kovia nimiä. Daft Punkin lisäksi, tietysti.
Itse levyhylly on pysynyt siitä lähtien lähes samana, mutta sisältö muuttunut moneen kertaan käydessäni läpi ihan konemusiikkivaiheen (olin mm. Kupittaalla Koneiston kostossa 2001) ja täyden musiikinkuuntelun laantumisen. Discovery on kuitenkin ollut aina osa levykokoelmaani. Ja oikeastaan vasta vajaan kymmenen vuoden omistussuhteen jälkeen tajuan, miten oleellinen osa se on ollut.
Daft Punk oli tottakai tuttu jo Homework levyn myötä - Around the Worldhän soi jopa MTV:llä - mutta vasta Discovery teki minusta (ja monesta kaverista) fanin. One More Timen höyryjunankaltainen meno taisi soida huoneessani lopulta ihan kyllästymiseen asti. Digital Love, High Life, Nightvision ja monet muut maistuivat ja maistuvat jälleen aika hyvältä.
Silloin jopa Daft Punk laskettiin ns. oudoksi musaksi, enkä itsekään varsinaisesti (julkisesti) laskenut itseäni faniksi, koska kuulumisen tunne oli ylitsevuotava. Silti ei moni nykyäänkään mainitse ranskalaisduon tuotoksia kysyttäessä lempimusiikkia. Aika outoa, sillä varsinkin Discovery-levy lasketaan oleelliseksi osaksi koko ranskalaisen housen (tms) vyöryä.
Otettuani levyn jälleen kuuntelun, makustelin oikein miten hyvältä Daft Punk kuulostaakaan parhaimmillaan - ei tällaista tehdä enää. Pidin itsekin levyä joskus epätasaisena, joten ymmärrän miksi monet saattavat pitää. Silti tuntuu, että paljon on avautunut Discoverystäkin vuosien myötä.
Discovery on jotenkin viatonta, sinisilmäistä ja iloista ranskalaishousea - ja sitä parhaimmillaan. Kaikille tämä ei uppoa missään nimessä: monessa mielessä levy kuulostaa nyt melkein naurettavan vanhalta ja oli ilmestyessäänkin turhan vilpitöntä ranskahousea kyynikoille.
Loppujen lopuksi mielestäni ei ole monta levyä, jotka kaikkien pitäisi mielestäni omistaa enkä aio sanoa sitä tästäkään, mutta Discoveryn valtava vaikutus musiikkimaailmaan ja paikka viime vuosikymmenen parhaiden levyjen joukossa on tunnustettava.
Suosittelen palaamaan Daft Punkin pariin. Discoveryssä on ainutlaatuinen tilaisuus kuulla musiikkia, jota ei ole tehty katu-uskottavuudet mielessä, mikä tuntuu monia yrittäjiä vaivaavan nykyään.
Tsaijai, sanat ja soundit tulevat ihan vanhasta muistista kun levyn pariin palaa - takaan sen. Eikä Daft Punk ole koskaan kuulostanut paremmalta.
Kovereitahan on joka lähtöön ja varsinkin Dylania, Cohenia ja Youngia on koveroitu loputtomiin saakka. Aina silti tulee yllätyksiä vastaan: en esim. tiennyt että Beach Boysin Surfin' USA on Chuck Berry -koveri. Huh, imagine that. Mm. 2000-luvulla BBC:n Radio One -ohjelmassa moni artisti on käynyt näyttämässä uudelleenlämmittäjän taitojaan epätasaisin tuloksin. No, eilen katselin selailin vähän iTunesia, että mitäs kappaleita sinne on kätkettykään ja hupsis tupsis: huomasin et olin tehnyt soittolistan joskus aikoja sitten, jossa oli sekä alkuperäinen että koveri. Siellä oli aika mielenkiintoisia kappaleita, jotka aattelin nyt sit listata tänne. Tässä nyt on vaan joitakin, tietenkin, koska muuten tä postaus ois venyny tätäkin hirviötä suuremmaksi. (Saa kertoa mitä mieltä itse on kustakin koverista. Tai ehdottaa jotain mainioita.)
Gnarls Barkley vs. Ray LaMontagne CRAZY
Hot Chip vs. Lissy Trullie READY FOR THE FLOOR
Fleetwood Mac vs. Vampire Weekend EVERYWHERE
Neil Young vs. City and Colour COWGIRL IN THE SAND
Joy Division vs. José Gonzaléz LOVE WILL TEAR US APART
Massive Attack vs. José González TEARDROP
Neil Young vs. St. Etienne ONLY LOVE CAN BREAK YOUR HEART Kate Bush vs. PlaceboRUNNING UP THAT HILL
Elliott Smith vs. Madeleine PeyrouxBETWEEN THE BARS
Nick Drake vs. The Mars Volta THINGS BEHIND THE SUN
Alphaville vs. Youth GroupFOREVER YOUNG
Ja lopuksi vielä pari klassista ikuisuuskysymystä:
Jeff Buckley HALLELUJAH (Leonard Cohen)
Itselleni tässä tapauksessa ei ole mitään ongelmaa Cohen-fanaatikkona myöntää, että Buckley vie potin kotiin. Cohen itsekin on tainnut mainita pitävänsä Jeff Buckleyn versiota parempana. Olenhan tosin Buckley-fanikin joten win-win -tilanne taisi olla. Rufus Wainwrightin sun muiden versiot ei kuitenkaan maistu juuri miltään.
Ryan Adams WONDERWALL (Oasis) Tässä tilanne on taas ihan toinen. Ei näistä pysty päättämään. Loppukevennykseksi vielä todellinen KOVERI!
Ben Folds Five BITCHES AIN'T SHIT (Dr DRE) Tämä kirjoittelu kasvoi ihan käsistä: nälkä kasvaa syödessä. No, mutta musta tuntuu et noita alkuperäisiä ei kauheen kepeillä kovereillä voiteta, mutta noilla kovereilla on paljon annettavaa.
Alkuvuosi on tuntunut todella kiireiseltä levyjä ajatellen. Paljon on levyjä julkaistu jo, ehkä vähemmän suoraan vuoden parhaiden levyjen listoille meneviä kuin ennakkoon ajatteli, mutta kuitenkin. Beach Housen levyjulkaisu oli itselle se alkuvuoden suurin juttu ja viikon päästä julkaistava Odd BloodYeasayeriltä on toinen.
Olen itse ollut kyllä todellä mielissäni mm. Laura Veirsin, Four Tetin ja Los Campesinos!:in levyistä, mutta odotukset ovat olleet korkealla erityisesti BH:n ja Yeasayerin kohdalla. Merkkipäiviä kumpikin, ikään kuin. Ja, kuten Beach Housen kohdalla, myös Yeasayerin levy on ennakkoon kuunneltavissa netissä. Jälleen kerran 3voor12 -sivusto tarjoaa levyjä ennakkokuunteluun. Virallinen levyjulkkari sijoittuu vasta viikon päähän (9.2.).
Levy alkaa melkoisella "heitolla", Children, joka vaikuttaa ensin paljon huolimattomalta tai sekavammalta kuin onkaan, kuten oikeastaan koko levykin. Avausbiisi avaa salansa vasta useamman kuuntelun jälkeen outoine vokaaleineen ja tarjoaa loppujen lopuksi osuvan intron koko levylle.
Taas, olen vähän pulassa oman musiikkikorvani ja hitaastilämpenevyyteni kanssa, sillä Odd Bloodissa on sulateltavaa. Yllättävän paljon ehtii nimittäin tapahtua levyn keston aikana. Silti Brooklynistä kotoisin oleva bändi tarjoaa, lupaustensa mukaisesti, suoraviivaista neopsykedelistä pop-kappaletta toisensa perään. Oudot avaruusdiskovibat jatkuvat läpi albumin.
Jo ennen levyn julkaisua kuullut kappaleet Ambling Alp, Madder Red, I Remember ja O.N.E. ovat ehdottomasti levyn parhaimmistoa. Ne ovat kaikki erilaisuudessaan mahtavia niin mukana laulamiseen kuin ns. joraamiseenkin ja sellaisenaan omiaan osoittamaan yhtyeen luomisvoiman laajuuden. Varsinkin Madder Red ja O.N.E. ovat varmasti mukana vuoden parhaita kappaleita pohdittaessa.
Suosittelen Odd Bloodia varten hyviä kuulokkeita, sillä silkasta eri äänien ylivoimasta ei saa todellista kuvaa perusäänentoistolla. Kiinnitin myös huomiota etenkin rumpalin työskentelyyn, jotenkin niin hauskan monipuolisesti eri lyömäsoittimet tekevät yhteistyötä useilla kappaleilla.
Mutta. Yeasayer ei ole tämän vuoden Animal Collective eikä Odd Blood yllä Merriweather Post Pavilionin tasolle. Alun kaunopuheisten ja monipuolisten lupausten jälkeen Yeasayerin taika himmenee kuuntelijan korvista ja sitä tajuaa kuuntelevansa sittenkin ihan ihmisten tekemää musiikkia. Viimeistään Romen jälkeen tajuaa, että nämä ovat ihan hyviä kappaleita ja sopivia levylle, mutta ensimmäisten kappaleiden hohto uupuu.
Toinen mutta saapuu kaksoisagentin omaisesti palauttamaan positiivisuuden arvioon: Odd Blood tulee epäilemättä olemaan vuoden parhaita levyjä, sen uskallan jo nyt luvata. Se ei yllä millään AC:n tasolle eikä Beach Housen tasolle. Eikä tarvitsekaan. Yeasayer on tehnyt rohkean, tanssittavan/notkuttavan, monipuolisen ja ennen kaikkea laadukkaan levyllisen musiikkia, joka tarjoaa todellisen kuuntelijaelämyksen. Kokemus musiikillisesti on niin laadukas ja monipuolinen, että Yeasayer pärjäisi myös instrumentaalibändinä. Tykkään aivan hirmuisesti tästä levystä.
Odotuksiin nähden ehkä hienoinen pettymys, varsinkin erittäin kovan alun jälkeen. Pohdinta tuleekin jatkumaan lähinnä sen merkeissä, olivatko odotukset ennakkoon niin kovat ettei niihin yltäisi kukaan, vai oliko levy oikeasti pettymys. Päättäköön kukin itse.
