Aucklandista, Uudesta-Seelannista, kotoisin oleva Ghost Wave on hämmentävän valmis ja hyvä garage rock -bändi, joka pääsee vihdoin julkaisemaan debyyttialbuminsa kuluvan kuun lopussa (27.8.). Ages-nimiseltä platalta on irroitettu esikuunteluun jo muutama erittäin kova raita. Mm. Bootlegs ja Here She Comes lupaavat paljon bändin kokopitkältä, sillä soundin 60-lukulainen brittipoppi hakee vertaistaan.
Uskokaa pois: jos ja kun Ages onnistuu kovalla prosentilla, niin bändi kuin levytkin viedään käsistä. Alla viimeisimmän albumi-irroituksen, Orbin, lisäksi aiemmin mainitut hittikappaleet.
Toisinaan elämän on annettava lävähtää naamalle; esim. tällä viikolla kuullut Astronomyy ja Dan Croll ovat hyviä, mutta siloitellun, iloisen tai jopa hempeän musan jälkeen rumpukoneen ja sähkökitaran liitto kirpaisee kuin jäinen syyssade loman jälkeisenä aamuna. Elämässä on oltava vastoinkäymisiä ja haasteita. Niistä nauttii - ja iloistakin enemmän kun (/jos) haasteet on selätetty.
Brooklynista tulee kolmijäseninen Glass Gang, jonka säröiset surinat, hiphop-biitit ja The xx:ää mukailevat soundit paitsi kiehtovat, saavat koko paletin kuulostamaan melankolisimmalta unelmapopilta - shoegazehtavasti. Etenkin yhtyeeltä ensimmäisenä kuultu Waves nojaa hienovaraisesti nyt jo stadion-kokoluokkaan noussutta, äsken mainittua bändiä kohti. Se on silti rakeinen tapaus.
Uusi kappale, Time, on mystisempi: ne vähäisetkin yhtymäkohdat xx:ään ovat tiessään, kun yhtye synkistelee entistäkin enemmän ja kääntyy syvemmin kohti itseään. Hapokkuudessa löytyy, kun vokaalisuoritukset minimoidaan surinanveroisiksi. Kovin paljon itse triosta ei ole tiedossa, mutta Glass Gang on sen verran kiinnostava konsepti ja kokoonpano - raakileenakin - että se on ehdottomasti nousussa. Kumpikin postauksessa kuultava kappale on muuten ilahduttavasti myös ilmainen lataus, jes!
SOHNilta uusi kappale Bloodflows. Vaikka tekisi mieli taasen ryöpyttää ja vyöryttää ämpärikaupalla miten hieno tuottaja/artisti on tämä Lontoo-Wien -akselilla toimiva herra, taidan ohjata teidät aiempaan postaukseen SOHNiin liittyen, sieltä löytyy mm. aiempaa tuotantotimanttia ja yksityiskohtaa.
Pidän kohtalaisen vankasti edelleen kiinni mielleyhtymästäni: Jamie Woonin ja SBTRKT:n lehtolapselta tämä osittain kuulostaa. Suosittelen isosti, alta uutukainen Bloodflows sekä erinomaiset remixit Laura Mvulan ja Banksin kappaleista, varsinkin Green Gardenin versiointi on uskomaton.
Ei saaplari: Los Angelesia hallitsee biitin keinoin uusi kuningatar. Taannoin Ruisrock-fiilistelyn ohessa jaoin Banks -nimisen artistin ensitekeleen Before I Ever Met You. Tarkkaan ottaen aloitin helmikuun postaukset Banksillä, yhtä loogista lienee aloittaa maaliskuun samaisella artistilla.
Uusi kappale Fall Over on tajuttoman kova: vokaalisuoritus vaihtelee suoraviivaisen ja intohimoisen jatkumolla, soundi sijoittuu HAIMin ja Grimesin popahtavaan välimaastoon. Sanoinko jo että Banks on älyttömän kova?
Tsekkaa toisen suosikin, S O H N:n aiemmasta kappaleesta tekemä remix täällä.
Viimeisen parin vuoden aikana The Weekndin ja Frank Oceanin kaltaiset mestarit ovat osaltaan tuoneet lisämausteen altsua ja r'n'b-soundia yhdistelevään soundiin, mikä on mun makuun ollut ihan tervetullutta, jahka korva siihen on tottunut. Kummankin tuotoksista oon pitänyt ihan yllättävänkin paljon.
Lontoolainen Azekel on saman soundin osaaja, ja mikä parasta, todella kyvykäs sellainen. Nousussa tämän artistin ura, ehdottomasti. Ensi maanantaina julkaistaan tupla-single That Feeling / A Song To An Unborn Child, joista etenkin jälkimmäisestä tykkään kovasti. Jo nimi kertoo, että sanoituksissa liikutaan herkkyyden leveyspiireillä, mutta myös taustaksi sämplätty High Highsin Flowers Bloom sopii Azekelille kuin nenä päähän. Alla myös video That Feelingille.
Blaenavon on aika ihmeellinen, vahvaa esiintuloa tekevä brittibändi. Kolmikko on 16-17-vuotiaita tyyppejä Hampshirestä ja tekee suorasukaista kitaramusaa. Bändin nuoruudesta huolimatta se ei yritä olla debyyttisinglellään muuta kuin oma itsensä.
IntoTheNight / DenimPatch -single julkaistaan maaliskuun 11. päivä erittäin rajoitettuna painoksena. Blaenavon on ehdottomasti pakkoseurattava kelle tahansa, sillä se asuttaa sitä harvinaista kiinnostavuuden ja tärkeilemättömyyden välimaastoa, jonka ohi usein kiirehditään. Kova juttu.
P.S. Tredjehörnan palaa! Vihdoinkin ehditään / päästään Akin kanssa soittaa vähän levyjä. Eri kaupungeissa kun asustetaan, on vähän vaikeaa sovittaa aikatauluja yhteen mut nyt sentään onnistu. Eli jos et oo lauantaina Graciaksen keikalla Klubilla, tai Soliti Roadshow'ta tsekkaamassa Dynamon alakerrassa (totta puhuen mua kiinnostais kummatkin), piipahda Dynamon yläkertaan. Me soitetaan siellä n. puol kahteentoista.
Lontoolais-wieniläinen tuottaja S O H N on viipynyt, ja viipyy, syystäkin yhä pidempään ihmisten puheissa, mikä on tietysti ymmärrettävää, kun hypnoottinen sekoitus elektronisia elementtejä ja sielua siunaa kuuntelijansa korvia. Vaikken voi väittää kuunnelleeni tätä erinomaista lahjakkuutta kovinkaan kauan, olivat ensihetkeni Red Linesin, The Wheelin, Warningsin ja muiden kappaleiden kanssa alusta asti intensiivisiä. Näiden biittien mukaan temmattiin vastustamattomasti.
Tietyllä tavalla mieleen tulee mm. JamieWoon ja SBTRKT, mutta S O H N :lla on mielettömän hieno oma tapansa tuoda näkemyksiään esiin. The Wheel 12" ilmestyy 5. marraskuuta Aesopille.
En oo pitkään aikaan poiminu yhtään bändiä, ainakaan otsikoinnin puolesta, 'nousussa' -etuliitteen kanssa esiltetäväksi, mutta Wild Belle oli puolisen vuotta sitten sellainen. Pari kappaletta kuultavaksi tarjonnut hekumallinen sisarduo Natalie ja Elliot Bergman antoi aihetta intoiluun, mutta mielessä käväisi josko olisi tullut vähän hätäiltyä tämän noston kanssa.
Jos olisin sanojeni kanssa hätäillyt ja vetänyt takaisin yhtään, olisi se ollut vieläkin karkeampi ylilyönti, sillä Wild Belle julkaisee ensi viikolla It's Too Late -singlen Columbialle. Ja kyllä, saksofoni ja svengijengi saavat rytmireidet huutamaan lisää. Taas sellasta musaa jonka tahtiin haluisin notkua jossain savuisessa yöttölässä, ettei tarvitsis näyttää valkoisen miehen muuvsseja ihan armotta. No mut, tä on ihan sairaan hyvä bändi ja biisi, mut sehän nyt taitaa olla selvääkin jo.
Tsekkaa se aiempi intoilun kohde ja jalosukuinen kappale sekin siis. Keep You.
Menestyksekkäät duot pohjautuvat yhä useammin, syystä tai toisesta, joko avioliittoon tai verenperintöön: duot ovat aika usein naimisissa tai sisaruksia. Toivottavasti eivät kuitenkaan kumpaakin. Vaikka itselle ja siskolle olisikin lahjoitettu kaukalokaupalla talenttia, en usko että meidän musiikkiyhteistyöstä tulisi yhtään mitään - saati kovin monesta muustakaan luovasta yhteistyöstä.
Chicagosta ponnistavan Wild Bellen luomosoundien taustalta löytyy sisaruspari Natalie ja Elliot Bergman. Natalie on ilmiselvä tuleva indiekulta ja Elliot taasen Alexander Ebertin kaksoisolento, joten menestys on varmasti siltä pohjalta jo taattu. Puolittain jopa vakavasti puhuen Wild Bellen ensisingle Keep You on aivan mahtava osoitus siitä osaamisesta, jota bändiltä tulee tänä vuonna kokonainen levy. Singlen reggaehtavissa rytmeissä kaikuu nostalgiannälkäinen ja sielukkaampi Cults. B-puoli Take Me Away tukee ensisinglen perusteella tehtyjä johtopäätöksiä, ettei analogisen, soulista ammentavan retrodarling -soundin laskusuhdanne koittane vielä aikoihin. Bändillä onkin erinomaiset edellytykset hyödyntää sitä virtausta ja nostaa päänsä suuriin puheisiin.
Näin siinä sitten käy kun viikko vilisee filmin tavoin silmien edestä eikä edes muista että tällaista palstaakin olisi mukava päivittää. Jo jonkin aikaa seurailemani bristolilaisbändi sekä turhan pitkään (taas) laiminlyöty postaussarja potentiaalisista nousevista mutta ennen kaikkea kiinnostavista talenteista yhdistyvät perjantai-illaksi.
Sillä aikaa kun EN tsekkaillut mitä vakan alla viihtyville bändeille, kuten SEASFIRElle, kuuluu päätyi tämä erinomainen bristolilainen mm. Guardianin poimintoihin. SEASFIREa on kutsuttu useassa yhteydessä brittivastineeksi lähinnä amerikkalaisvetoiseen downtempoiluun, jossa vahvat bassolinjat sekä indiehtävä r'n'b valtaavat tunnelmat. Osittain tämä pitääkin paikkaansa, SEASFIRE tosin onnistuu olemaan pidettävämpi sekä popimpi chillout-tunnelmissaan. Mun on ollut koko ajan vaikeaa pitää The Weekndistä, mutta näiden herrojen bandwagonista aion varata mukavan paikan.
Uskallan nyt palata Nousussa -sarjan valintoihin ihan parin kappaleen perusteellakin. Brittiartisti Giovanna kun on aiheuttanut aika paljon puhetta - ainakin saarivaltiossa. 21-vuotias lahjakkuus, jonka ensimmäinen singlejulkaisu koittanee piakkoin (löysin ristiriitaista tietoa, siksi puoliarvausennustus).
Eikä häittää että tuo uusi single päätyi viikon valinnaksi myös Zane Lowen radio-ohjelmassa BBC:llä; tahi että velipoika Winston Marshall veistelee multi-instrumentaalina Mumford & Sonsissa; tahi että Giovannan on poiminut talliinsa Mi7, eli samainen levy-yhtiö kuin muutama viikko sitten mainitulla King Charlesilla. Vois sanoo et neiti on piireissä.
Out In Bold, tuo edellä mainittu single, sisältää kiintoistan trip hop -rakenteen, jossa piano kannattelee kuitenkin pääpainoa. Todella, todella kiinnostava kappale ja artisti. Sopivasti pop-elementtejä ja vaihtoehtohenkisyyttä. EP -julkaisu koittaa ensi vuoden alkupuolella. Toivottavasti onnistuu välttämään Lana Del Reyn kohtelun. Lemppareihin tämä.
(Tuo video on toisaalta kyllä vähän turhan Talent/Tanssii tähtien kanssa -henkinen mun makuun.)
Monesti, meistä kaikista varmasti, tuntuu tyhjältä kun uusin mysteeribändi paljastaa todellisen luontonsa eikä sen jäsenistön tahi tarkoitusperien arvuuttelussa ole mitään mieltä. Esimerkiksi WU LYFiin (ja sen aika pirun hyvään levyyn) kyllästyneet voivat kääntää katseensa jo hyvän aikaa positiivista surinaa aiheuttaneeseen manchesteriläisryhmään nimeltä NO CEREMONY///(joo, noi kenoviivat kuuluvat asiaan).
Ensimmäinen kipale HURTLOVE kulki hienosti pianokuvion varassa - koukuttaen, junnaten ja keräten vertailuja mm. uransa alkupuolen James Blakeen. Mun mieleen NO CEREMONY/// kiinnostaa tosin enemmän. Samalla uskon, että No Ceremony///:lla, vaikkei samankaltaisuuksia WU LYFin kanssa olekaan paljon musiikillisesti, on mahdollisuus täyttää samanlainen aukko musiikkimaailmassa.
Uusi kappale WEARME on varmasti myös ensimmäisen kipaleen fanien mieleen. NO CEREMONY/// pitää yksityiskohdat salassa ja ylläpitää pöhinäbändeille tyypillistä julkisivua (ihan tuosta nimestä alkaen), mutta tämä artisti/bändi ei kuitenkaan kuulosta tyypilliseltä buzzbandiltä. Edellytyksiä on paljon parempaan.
Oikeastaan Shuraon ollut pienimuotoinen lempilapsi pienen tovin jo. Hitaasti lämmennyt, mutta kovin kaunis ja tunnelmallinen. Toisaalta pelkästään Shuran esittely sivuuttaisi Hiatuksen hienot tuotannolliset aikaansaannokset tyystin. Shura, lontoolaisneito Alexandra Denton, kuvailee musiikkiaan night folkiksi, joka päällimmäisenä tuleekin mieleen Dentonin utuisen äänen, akustisen kitaran ja Hiatuksen käsittelyn yhdistelmästä.
Pitkään askarruttanut soundillinen lähituttavuus juolahti päähän tätä kirjoittaessa ja se löytyykin yllättävästi Bonobosta, mutta toisaalta myös I Break Horsesin joistain kappaleista kuin myös Jamie Woonista. Shura on kuitenkin näitä kaikkia kenties folksympaa. Hiatuksen syväänuurtavat bassolinjat tuovat oivan kontrastin Dentonin hönkivään ääneen ja hentoon kitaranäppäilyyn. Kaikki nämä tekevät Shurasta täydellistä musiikkia iltojen pimenemiseen. Ah, taidan olla kovin tykästynyt. Eepeetä ootellaan.
Ja ekstrana löytyy aika maukas kipale, joka kumartaa Jamie XX:n ja Gil-Scott Heronin yhteistuotosten suuntaan, Hiatuksen aiemmalta soololevyltä: Insurrection. Sillä lyriikkaa pudottelee varsin ansioitunut runoilija Linton Kwesi Johnson.
Nousussa-osio saa jatkoa brittinelikko Theme Parkin myötä. Talking Heads!!1 Noin, nyt se on mainittu. Ylistystä runsauden sarvipäiden veroisesti keränneen Theme Parkin yhteydessä on niin kehuin kuin kritiikein pudoteltu Talking Headsiä. Vaikutteet ovat, joillakin kappaleilla enemmän ja joillain vähemmän, ilmeiset. Mutta läsnä.
(Kuva: facebook.com/themeparkband)
Ensimmäisen singlensä elokuun lopulla julkaiseva Theme Park on aika kova juttu, ihan oikeasti. A Mountain of Love -nimisen singlen B-puoli Wax on viileintä ja parasta tunnelmaa tällä hetkellä, vaikka siisteysulottuvuudella on kovin vähän merkitystä noin ylipäätään. Paas pyärii! Kolme kappaletta täynnä tulevaisuuden toivoa on tällä hetkellä tarjolla bändiltä, jonka eka keikka koittaa vasta sekin elokuun lopussa. Wax, Mountain of Love ja Milk.
# ...harmittaa hieman Wild Beastsin puolesta. Todella hieno ja lemppari levy, mutta ilman Mercury Prize ehdokkuutta jäivät. Tsekkaa lista ehdokkaista täältä.
# ...turkulaisbändi Yournalist ilmoitti juuri facebookissa aloittaneensa debyyttialbumin teon. Siistiä!
Soulia tiedossa. 23-vuotiaan lontoolaisnuorukaisen sielukas, vaikutteita tihkuva ja ennen kaikkea valloittava ilmaisu on saanut faneja jo niin paljon, että monen maininnanarvoisen maininnan jälkeen oli pakko itsekin tutustua tähän. Michael Kiwanuka fanittaa Bob Dylania ja kuulostaa Bill Withersin perilliseltä.
(Kuva: myspace.com/mikeksongs)
Vasta kesäkuussa EP:nsä Tell Me A Tale julkaisevan Kiwanukan kappaleet kuulostavat todella siltä kuin ne olisivat skipanneet muutaman viime vuosikymmenen: soulia jatsahtavin country-vaikuttein olisi jotensakin typerä mutta käyttökelpoinen vihje kaverin musiikillisista ambitioista.
Vaikkei tämä kaveri ehkä tämän blogin ominta esittelymatskua olekaan, kelpaa näin mainio kohde fanittamiseen aika suvereenisti. Toki myös vaihtelu virkistää: aika yksipuolisesti tulee lopulta keskityttyä niihin oman mukavuusalueen artisteihin. Ei tämä toisaalta hirvittävän kaukana sieltä ole. No, hyvä on hyvää.
Niille Lontoon ystäville tiedoksi, kun keikkoja ette kuitenkaan vierasta (*heiltä löytyy jo mm. Fleet Foxes- ja The Avett Brothers -liput ja harkitsevat Benjamin Francis Leftwichin keikalle menoa), Michael Kiwanukan lähitulevaisuudesta löytyy myös kesäkaupunkinne mestoja. Tsekkaa täältä: linkki.
