Alkuvuoden kotimaiset: Sans Parade - s/t

Debyyttialbuminsa viime kuussa julkaissut turkulainen Sans Parade on tänään keikalla Turun Klubilla, kera Samae Koskisen ja Eva On The Western Castle Islandin. Sans Paraden debyytti on ollut vaikea tapaus, se on sanottava. Demoista lähtien bändillä on kuitenkin ollut yltäkylläinen potentiaalivaranto, jolle Solina Records onneksi tajusi antaa mahdollisuuden.

Jos hetkeksikin erehdyn kuuntelemaan tätä albumia 'taustamusiikkina', sinne se unohtuu eikä palaa muistuttamaan itsestään. Musiikinystävät huomattelevatkin kotona jo, että kuunteluhetki pitää pyhittää ja ympäristö rauhoittaa. Jepjep, tietenkin se on ainoa oikea vaihde tämän levyn kuunteluun -käytännössä ei vaan mene noin, varsinkin kun suuri osa musiikista soi / toimitetaan koneen kautta nykyään.

Kappaleet tuntuivat aluksi valuvan kuin hiekka sormien välistä. Sans Paraden kamaripop osoittautui dramaattisuudessaan haastavaksi, kunnes tajusin laittaa volyymiä. Hiljaisella äänenvoimakkuudella kappale toisensa perään liittyi harmaaseen, tasapaksuun virtaan, jossa tarttumapintaa sai hakea. Nyttemmin virran vietävänä huomaa yksityiskohdat, vaihtuvat vuodenajat, sinisen taivaan ja matkaa taittavat matkustajat paremmin.

Tuntuukin ainoastaan kohtuulliselta ja oikealta, että Markus Perttulan vaikuttava ääni on vihdoin saanut seurakseen ansaitsemansa orkestraation. Suureellinen sävellystyö ja Perttulan lauluääni täydentävät toisiaan kuin oivalliselle ruualle hyvin valittu viini. Levyn eheys kertoo lisäksi tekijöiden vakaumuksesta - kompromisseja tai myönnytyksiä on turha hakea.

Sans Parade on kaiken kaikkiaan suoriutunut itselleen luomistaan odotuksista kiitettävästi: The Last Song Is A Love Songin hittipotentiaalin maineella sana bändistä kiri, jolloin debyyttialbumistakin alettiin kuiskia imartelevin korulausein. Levyn kelpaisi olla lyhyempikin: 12 viisi-kuusiminuuttista kappaletta tällaisella orkesterilla alkaa olla paljon, olisin muutaman jättänyt itse pois. Siitäkin huolimatta tämä on hienosti kasattu debyytti, jolla esiintyy ainutlaatuinen bändi, ainutlaatuisella soundilla suomalaisessa musamaailmassa tällä hetkellä.

Parhaat hetket: The End of the World 1964, In a Coastal Town, A Ballet in the Sea

Pinnan alla kuplivat: On December 13th, The Last Song is a Love Song, A Liking Song

Parhaat kotimaiset albumit: TOP10

Viimeinen kalenteriluukku aukeaa, sieltä löytyy viimeinen lista tältä vuodelta. Check. Suomalaislevyt olivat tänä vuonna yksinkertaisesti aivan huikeita. Jos ulkomaislistaa oli pakkopullaa, tämä oli runsaudensarvea. Tsetkaa tuosta sivupalkista myös tän vuoden julkaisuja ylipäätään kokoava soittolista. Tästäkin sen saa tsekattua. Toki Spotifyssä siis. Hyvää joulua!

10. Aino Venna - Marlene

Aino Vennam esikoisalbumi löytyi suhteellisen loppuvuodesta, joten tähän levyyn en ole ehkä hyvin päässyt sisään kuin muihin. Silti, Leonard Cohen kaikuu niin vahvana Marlenella, ettei pitämättä voi olla. Asiasanat: folk, Pariisi. Täyttä kultaa.

9. Gracias x JTT - Globe

Räppi alko maistuu mullekin paremmin tänä vuonna kuin ennen. Gracias x JTT on pirun kova yhdistelmä, ja Gracias aikookin kesäksi jo seuraavaa levyä. Toistetaan se nyt vielä kerran: suomalaista englanninkielistä yhtä taitavaa riimittelijää ei tule mieleen viime vuosilta.

8. Albert Swarm - Wake

Mitäpä en olisi rovaniemeläisestä jo hehkuttanut? Tässä on niin monta asiaa kohdallaan. Elektronista, synkkää meininkiä. Ei ehkä helpoiten avautuva, mutta tasainen ja laadukas vakuuttaja. Nimesin jo aiemmin suomalaiseksi Talabotiksi, kieli poskessa. Ei täysin osuva, mutta suuntaa-antava kuvaus.

7. Viitasen Piia - Viitasen Piia

Näin tämän mainion yhtyeen keulakuvineen keikalla Turussa Topi Sahan kanssa. Musta tuntuu et muista naisartisteista on puhutta paljon enemmän kuin Viitasen Piiasta, vaikka aihetta riittäisi tässä folk-taitajassakin rutkasti. Sydämellisiä, kauniita lauluja levyllinen.

6. Antero Lindgren - Mother

Matti Ahopelto ja Risto Joensuu tuottivat Antero Lindgrenin debyyttialbumille hienon äänimaailman. Lopusta vastaa trubaduuri itse. Folkin ja AOR:n välimaastossa liikkuva Mother on hieman epätasainen, mutta silti häkellyttävä albumillinen kertomuksia.

5. Ruger Hauer - Erectus

Kalifornia-Keken biitit, maailman luokan meininki, sanottavaa ja viihdettä. Ei räppiplatalta oikein muuta voi pyytää tahi odottaa. Harmi, ettei riimien taso pysy joka raidalla samalla tasolla, muuten tätä voisi nostaa isoihinkin lauseisiin - asettaa jopa vitriiniin.

4. Black Twig - Paper Trees

Aivan alkuvuodesta julkaistu Paper Trees oli niin epäreilun kova, että kesti pitkään, ennen kuin suostuin hyväksymään jonkun tämän edelle. Paljon puhutaan surinasta tämän levyn kohdalla, kyllästymiseenkin asti, mutta toki sitäkin riittää, aivan ensiluokkaista. Bändistä ja levystä on sellanen fiilis, ettei meteliä pidetä, vaikka aihetta olisi. Huikea levy.

3. Delay Trees - Doze
Suomen parhaisiin bändeihin lukeutuva Delay Trees kokeili sopivasti kakkoslevyllä muutakin kuin tuttua unelmaista poppiaan, mikä osaltaa osoittaa yhtyeen jatkuvan kehityksen. Lopputuloksena on jälleen erinomainen levy. Doze sisältää parhaita Delay Trees -hetkiä koskaan.

2. Sin Cos Tan - Sin Cos Tan

Duon synailussa kuuluu vahvasti Hulkkosen kädenjälki, kuten muissakin tämän projekteissa, mutta jotain on myös erilaista. Paalosmaan Juhon panos jo vokaaleissa on niin vahva, että yhteistyö ylittää, jälleen kerran, osiensa summan. Tässä levyssä ylivertaista on kuitenkin sen tunnelma. Tän pitäis soida ikävän, harmaan, sateisen ja likaisen sci-fi-leffan taustalla.

1. Burning Hearts - Extinctions

Turkulainen Solina kaappaa kaksi kärkisijaa. Burning Heartsin Extinctions on paitsi suomalaislistan ykkönen myös mun mielestä vuoden albumi. Bändi on kadehdittavasti luonut omanlaisensa ja helposti tunnistettavan äänimaailman, jonka saapuminen ulkomaisiinkin kuulokkeisiin entistä paremmin on vain ajan kysymys. Äkkiseltään ei tule yhtä hyvää musiikkivuotta mieleen suomalaisittain, eikä yhtä hyvää suomalaislevyä. Suitsutuksensa ansainnut.