Levyvalinta: Jon Hopkins - Immunity

Imogen Heapista tuttu tuottajaguru Jon Hopkins julkaisee ensi viikolla uuden albumin kohtalaisen legendaarisella Domino Recordsilla. Hopkinsin aikaisemmat levyt ovat keskittyneet enimmäkseen tunnelmalliseen ambient-musiikkiin, mutta Immunityllä mies osoittaa taitavansa myös astetta kompleksisemman ja syvällisemmän tanssimusiikin salat. Aivan turhasta kaverista ei ole kyse, sillä miehen palveluksia ovat käyttäneet elokuvayhtiöiden lisäksi muun muassa Brian Eno, Coldplay ja Four Tet. 

Hopkinsin elokuvamainen soundi on aina ollut äärimmäisen hyvin tuotettua. Jokaisella instrumentilla on  tarkoituksensa laajemman äänimaiseman ja tunnelman luomisessa, oli kyseessä sitten minimalistisempi ambientveto kuten Cold Out There tai Immunity-levyn ensimmäinen sinkku Open Eye Signal. Immunity sisältää ainoastaan kahdeksan eeppisiin mittasuhteisiin kasvavaa biisiä, ja lienee sanomattakin selvää, että tämänlaista musiikkia ei kannata kuunnella kiireen keskellä huonon äänentoiston kautta. Levyn tunnelmallisemmat vedot menevät tietysti taustallakin, mutta esimerkiksi Sun Harmonics ja edellä mainittu Open Eye Signal ovat sen luokan pommeja, että itsellä ainakin jäi internetin selaaminen kesken eeppisten teknokappaleiden vieden täysin mukanaan. Levy onkin heittämällä Hopkinsin tanssimusamaisin ja energisin. Oikeaan aikaan tanssilattialla soitettuna useat teokset Immunityltä veisivät mielen täysin uusiin sfääreihin, ja esikoissinkusta tulee etäisesti mieleen yksi 2000-luvun parhaista teknobiiseistä, James Holdenin remiksi Nathan Faken The Sky Was Pinkistä.  

Uuden levyn pääset kuuntelemaan ennakkoon täältä. Suosittelen myös tsekkaamaan Open Eye Signalin videon koko ruudun kokoisena, itselle se ainakin sai aikaan melkoisen kaukokaipuun Amerikan lännen maisemiin. 

Indieystävällisiä poimintoja Maya Jane Colesin BBC Essential Mixiltä

25-vuotiaan Maya Jane Colesin nousu tanssimusaskenen huipulle on ollut nopeaa. Musiikkia jo 15-vuotiaasta asti tuottaneen lontoolaisen ura lähti nousuun viimeistään loistavan Humming Bird EP:n myötä, jonka jälkeen vauhti on ollut päätähuimaavaa. Remiksejä on syntynyt kohtuusuurille indiebändeille kuten Florence & The Machinelle, Little Dragonille ja Massive Attackista tutulle Trickylle. Etenkin Colesin vokaaliremiksit ovat samanaikaisesti sekä katu-uskottavia että popahtavia ja sellaisenaan jopa radiosoittoon kelpaavia, ja ainakin omasta mielestäni Colesin remiksit vievät alkuperäisiä versioita lähes poikkeuksetta sata-nolla. 

DJ-maailmaa ravisutti muutama viikko sitten tuottaja-dj Maceo Plexin Facebook-avautuminen, jossa hän kyseenalaisti eräiden naiskollegoidensa seksuaalisuudella ja muilla ulkomusiikisilla seikoilla ratsastamisen. Monen nais-dj:n kohdalla tämä pitääkin paikkansa haamutuottajineen ja promootiostrategioineen, mutta Maya Janeen tämä leima ei sovi alkuunkaan. Eräässä haastattelussa Coles kertoikin olevansa lopen kyllästynyt kyselyihin siitä, kuka on hänen tuottajansa tai studioapulaisensa. Taiteilijaperheen tytär kun on löytänyt omaleimaisen ja helpostitunnistettavan soundinsa samalla tavalla kuin jokainen asiaanvihkiytynyt musiikkinörtti: viettämällä tunteja tuntien perään ruudun ääressä kokeillen ja harjoitellen. Läpimurtoa hän saikin odottaa vuosikymmenen, kuten edellä jo mainitsin. 

Colesin soundissa on vaikutteita monesta eri tyylisuunnasta. Tanssimusiikin instituutioihin kuuluvassa BBC 1:n Essential Mixissä liikutaan pääosin teknon, tech housen ja futurisemman garagesoundin välillä. Bassolinjat tuuttaavat syvältä, epävireisen kuuloiset viheliäät melodiat riipivät korvia ja haikat hakkaavat paikka paikoin kuin viimeistä päivää. Toisaalta monesta biisistä löytyy melko sielukkaitakin melodioita ja vokaalikoukkuja. Täydellistä tanssilattiasoundia toisin sanoen! 

Juuri tämän variaation vuoksi Colesin dj-setit pysyvät alusta loppuun mielenkiintoisina. Palkintopöytiä viime vuonna tyhjentäneellä lontoolaisella on tapana pudottaa undergroundimman soundin sekaan hieman helpommin lähestyttäviä ja kotikuunteluun paremmin sopivia biisejä sopivin väliajoin. Poimin niistä tähän muutaman, ja koko eilisen setin voi kuunnella täällä. Kaksituntisen ehdottomasti kovinta biisiä, eilen ensisoiton saanutta Colesin ja ruotsalaislaulaja Karin Parkin yhteistuotos Everythingiä ei löytynyt vielä YouTubesta eikä Soundcloudista. Setissä se alkaa 43 minuutin kohdalla, ja suosittelen tsekkaamaan sen mitä lämpimimmin. Everything löytynee heinäkuussa julkaistavalta esikoisalbumi Comfortilta.  

Joistakin biiseistä ei löytynyt ikävä kyllä tähän postaukseen kuin parin minuutin snippetit, mutta ne löytyvät kokonaisuudessaan dj-miksauksesta. Mainittakoon vielä, että Coles soittaa myös tulevan kesän Flow-festivaaleissa. Uutisen nähtyäni vedin parit ylävitoset itseni kanssa, sillä Maya Janen bassolinjavetoinen soundi sopii mielestäni täydellisesti aamun pikkutunneille Voimalaan.

Elektronisia poimintoja viikonloppuun

Perjantai-ilta ja uutta elektronista musiikkia, mikäs sen parempaa. Jätetään turhat löpinät ja kuulumiset väliin, ja siirrytään suoraan asiaan. Tai mainostetaan nyt sen verran, että ensimmäisessä postauksessani esittelemäni Deniz Kurtel esiintyy tänään Helsingin Adamsissa. Hot tip niille, joiden tanssijalka vipattaa!

Aloitetaan pehmeällä housella. Liettualaisen diskon suurlähettiläät Mario & Vidis julkaisivat viime vuonna cover-version Bon Iverin Re:stacksista James "Barbarossa" Mathén laulamana. Vaikka alkuperäinen versiointi meni itselle täysin ohisektoriin, onnistui berliiniläispumppu dOP muokkaamaan kappaleesta melko klassisen deep house-vedon.  

Jori Hulkkosesta lienee sanottu kaikki tarvittava tässäkin blogissa. Third Culture-aliaksen alla tehdystä Negative Time-albumista on tehty jälleen uusia remiksejä, joista ajattelin esitellä mielenkiintoisen sisarusduo Knoxin versioinnin Gonna Track You Downista. Post dubstepiä ja electronicaa yhdistelevän jenkkihipsterikaksikon soundi on samanaikaisesti sopivalla tavalla omituista sekä tanssittavaa. Tätä kappaletta ei kannata kuunnella tietokoneen kaiuttimilla, vaan syvälle yltävän subwooferin äärellä!

Aikaisemmassa postauksessani mainitsemani Bpitch Control-levymerkki julkaisi vihdoin megalomaanisen kokoelma-albumi Where The Wind Blowsin. Levyltä löytyy muun muassa Apparatin Krieg & Friede-albumin ulkopuolelle jäänyt hieno Borodino uusien tekno-, house- ja electronicabiisien säestämänä. Paperilla mielenkiintoisin tuttavuus oli singer-songwriter Dillonin ja harvoin levyttävän Telefon Tel Avivin yhteisbiisi, joka ei todellakaan jätä kylmäksi. 

Jatketaan naisenergialla. Uusberliiniläisen espanjalaisartisti Cora Novoan massasta poikkeava soundi on aina ollut tarkassa seurannassani, ja viime kuun lopulla julkaistu remiksi Dawadin The Driftistä osui jälleen makuhermooni. Hieman erikoinen teknokomppi potkii lujaa, ja mielestäni tämä versiointi sopii hyvin dj-setin tai miksei koko illan päätösbiisiksi.

Laskennallisen biologian tohtori ja geenitutkija Max Cooperin raaka teknosoundi on aina ollut mieleeni, sillä mies osaa yhdistää raa'at ja kakofoniset soundit kauniisiin jousisoittimiin luoden melko omaleimaista äänimaisemaa. Pidin Cooperin biisejä kuitenkin melko laahaavina enkä ajatellut niiden toimivan lattialla, mutta miehen livesetti Seattlen Decibel Festivalilla osoitti ajatukseni vääriksi. Cooperin näkemyksiä matematiikan ja musiikin yhdistämisestä voit lukea tästä mielenkiintoisesta haastattelusta.

Altsuyhtye Braidsin kanssa tehdystä Pleasuresista järjestettiin alkuvuonna remix-kilpailu, jonka kaksi parasta versiota julkaistiin Fields-levymerkillä. Tässäkin blogissa esitellyn Teen Dazen näkemys unenomaisine äänimaisemineen ja tiukasti hakkaavine clapeineen miellytti omaa korvaani, ja tarkempi katsaus nuorukaisen tuotantoon paljasti miehen olevan varsin lähellä muita Pacific Northwestin alueelta ponnistavia artisteja kuten Odeszaa. 

Akin elektroninen potpourri

Sellainen otsikko tällä kertaa. Ensimmäisessä blogipostauksessani esittelin kuusi biisiä, jotka ovat potkineet erityisen lujaa alkuvuodesta, ja joissa uskon olevan sitä jotain indieblogin lukijoillekin. DJ-keikkojen ohella toimitan viikottaista radio-ohjelma Moreyesia, ja eilen päätin soittaa perinteisen yhteenmiksatun dj-setin sijaan satunnaisesti valittuja uutuuksia ja uusvanhoja löytöjä, jotka ovat pyörähtäneet useasti virtuaalisella levylautasellani viime aikoina. Listaan tähän muutaman niistä, ja postauksen lopussa löytyy linkki Cloudplaylistiin, jossa voit kuunnella kaikki eilisen lähetyksen valintani.

Archive lienee tuttu orkesteri tämän blogin lukijoille. Trip-hopia ja post rockia yhdistelevän lontoolaisbändin Controlling Crowds -levy iski allekirjoittaneeseenkin melko kovaa muutama vuosi sitten. Mielenkiinnolla odotin, mitä uusi suosikkituottajani Rampue oli keksinyt melankoliselle balladille. Berliiniläistaikuri onnistui viemään melankolian alaspitchatuilla vokaaleillaan seuraavalle tasolle, ja sanotaan vaikka, että tätä ei olisi ehkä kannattanut kuunnella yksin darrassa maanantaina pimeässä kopissa.

Sekä Hior Chronik että remiksausvastuussa oleva Cosmonaut Grechko ovat itselleni täysin uusia tuttavuuksia. Bongasin biisin lähetyksessä myös kuullun Essáyn Facebookista. Hienoa nähdä sosiaalista mediaa käytettävän muuhunkin kuin itsepromootioon, hatunnosto siitä Essáylle. Kappale on itsessään kuin tehty raukeaan, kauniiseen sunnuntaiaamuun tai hetkiin, jolloin mikään ei harmita. Still Foggyn voi ladata ilmaiseksi Bandcampista, mutta jätä ihmeessä muutama roponen lahjakkaille tuottajille, jos kaunis kappale antoi sinulle jotain.

Legendaarisella Ghostly Internationalilla julkaistu seattlelaisen Lusinen uusi albumi The Waiting Room ei aivan auennut itselleni ensimmäisellä pikakuuntelulla, mutta mystisen Vilja Larjoston tähdittämä Lucky on mielestäni mainitsemisen arvoinen. Aikamoinen understatement, sillä onhan tässä samanlaista hittipotentiaalia kuin saman, oletettavasti suomalaisen laulajattaren kanssa tehdyssä Two Dotsissa. 

Kukapa ei pitäisi Sally Shapirosta? Italodiskoon ja synapop-soundiin luottavan, itsestään vähän kertovan naislaulajan vokaalikoukut kuulostavat suorastaan korneilta. Mutta niistä on hankala olla pitämättä. Ja näitä koukkuja on uudella Somewhere Else -levyllä jälleen kerran kuin keskikokoisen suomalaisala-asteen käytävillä, lainatakseni suurta turkulaislyyrikko Jori Hulkkosta. Oma poimintani albumilta on Electric Youthin kanssa tuotettu ensimmäinen sinkkulohkaisu Starman, jonka kertosäkeessä käy mielestäni hyvin ilmi Shapiron viehättävyyden ydin: "I want to know you, mr. Starman / I want to love you, mr. Starman."

Loput biisit voit käydä kuuntelemassa Cloudplaylistista. Toivottavasti maistui!

Uusi vierasblogaaja esittäytyy

Hei vain kaikille Slow Show’n lukijoille. Aloitan kirjoittamaan blogiin omia vinkkejäni säännöllisen epäsäännöllisesti, joten pieni esittely lienee aluksi paikallaan. Nimeni on Aki, ja tulen täydentämään Juhanin tärppejä lähinnä elektronisen musiikin saralta. Olen (surullisen)kuuluisan dj-duo Tredjehörnanin toinen osapuoli, ja Juhanin olen tuntenut yläasteelta lähtien. Olen soittanut levyjä reilun vuosikymmenen ajan, ja tätä nykyä seuraan tarkemmin house- tekno- ja electronicaskeneä satunnaista nu-discoilua unohtamatta. DJ-miksauksiani löydät sekä Mixcloudista että Soundcloudista.

Koska kyseessä on indiemusablogi, jätän suosiolla syvimmät ja minimalistisimmat rytmiikkaan perustuvat vedot muihin foorumeihin, ellei niissä satu olemaan jotain todella erikoista. Pidän muutenkin enemmän musiikista, jossa on paljon kerroksia, tekstuureita ja tunnetta. Aloitetaan kirjoittaminen vaikkapa listaamalla viisi kappaleita, joita olen kuunnellut erityisen paljon viime aikoina.

Dillon – Thirteen Thirtyfive (Deniz Kurtel Mix)



Miesten dominoimassa teknomaailmassa naisartistit ovat melko harvinaisia. Ensimmäinen valinta on alusta loppuun saakka naisten käsialaa, sillä 25-vuotiaan singer-songwriter Dillonin esikoisalbumi julkaistiin berliiniläisen teknolegenda Ellen Allienin luotsaamalla Bpitch Control-levymerkillä.

Tyypillisen tasabiittiremiksin sijaan turkkilaistaustainen amerikkalaisneito Deniz Kurtel on loihtinut rauhallisesta Thirteen Thirtyfivesta todella mielenkiintoisen ja eeppisen electronicaversion. Jos tämä remiksi upposi, niin suosittelen lämpimästi tsekkaamaan myös Kurtelin remiksit Tone of Arcin Soundsailista ja Hardagen There’s Enough For All Of Usista.

 Hooray For Earth - No Love (Antti Rasi Mix)

Virroilla musiikkiteknologiaa opiskellutta Antti Rasia on pitkälti kiittäminen Helsingin aamubilekulttuurin nykyisestä kukoistuksesta. After Hours-klubin musiikillinen tirehtööri on tunnettu taitavasta dj-työskentelystä sekä pitkistä aamupäivään kestävistä seteistään, mutta miehellä on paljon annettavaa myös tuotantopuolella.

New Yorkilainen rock-yhtye Hooray For Earth pyysi miestä remiksaamaan No Love-biisinsä, ja tuloksena on vakuuttava 11-minuuttinen hallittu kokonaisuus, joka ei käy pituudestaan huolimatta missään vaiheessa tylsäksi.

Clarian - Renaissance

Aina niin trendikäs Visionquest-levymerkki menee itselle vähän hit and miss -osioon, mutta tällä kertaa montrealinhipsteri, Footprintzin jäsen Clarian North on tuottanut todella mielenkiintoisen Chemical Gardens EP:n.

Levyn biisit suosikkituottajiini kuuluvan Guy Gerberin kanssa tuotettua Clairea lukuun ottamatta ovat harmittavan lyhyitä ja dj-epäystävällisiä rakenteeltaan, mutta varsin makoisia. Hitaasti eteenpäin soljuva ja huuruinen Renaissance on todella katu-uskottava ja cool, jos ei muuta.

Isolée - Allowance

Frankfurtilaisen Isoléen ensimmäinen sinkku DJ Kozen Pampa-levymerkille sitten miehen Well Spent Youth-albumin. Hieman epätavallinen mutta haikea melodia jää helposti päähän soimaan. Kaunista ja ajatonta teknoa, mitäpä tästä muuta voisi sanoa. Hieno musiikkivideo hienolle biisille.

Lukas Bohlender - Club Chateau

Mainitsinkin jo tuossa, että pidän musiikista, jossa on tunnetta ja herkkyyttä. Tässä sitä on, jopa liiallisuuksiin asti. Lukas Bohlenderin esikoisjulkaisu legendaariselle Compost-levymerkille tulee taatusti olemaan yksi vuoden lempiteknoistani, vaikka vasta maaliskuun puolivälissä mennäänkin.

En tiedä poistaako biisin ug-arvoa se, että maailman suurin dj-stara DJ Tiëstokin on soittanut tätä, mutta välikös tuolla – hyvä biisi on hyvä biisi. Jos muutama jonne innostuu melodisesta teknosta kuultuaan Club Chateaun Tiëston setissä, niin vielä parempi.

Spada - Sunrise

Hypnoottinen, kaunis, trendikäs. Tällaista musiikkia soittaisin mieluusti enemmänkin, mutta tunnetta täynnä olevat electronicapostdubstepitmitkälie ovat kortilla, tai itse en ainakaan löydä niitä. Italialaisen Spadan Renaissance-albumilta löytyy laaja skaala hyvää elektronista musiikkia downtemposta progressiiviseen houseen ja neotranceen asti. Ketään tuskin yllättää, että italialaisella tuntuu taas olevan melodiapuoli täydellisesti hallussa.